tänään kotona piti pysähtyä ja laskea neljään.

Ei laskeminen ollut vaikeaa. Vaikeaa oli sisäisen katastrofigeneraattorin pysäyttäminen. (Onko se pysähtynyt? Varmasti? Kenties, illaksi ainakin, tai hetkeksi, joka jatkuu siitä puoli seitsemästä.)

Katastrofigeneraattori oli alkanut tikittää aamulla heti herätyskellon hälytyksen jälkeen. Sen myöhempiä vaiheita taidan puida tarkemmin muussa seurassa, mutta kliimaksi on pakko kirjata, kliimaksia edeltävä johdanto myös.

Johdannoksi riittää, että katastrofigeneraattori on yhtä kuin Klonkku, Iso Paha Susi ja Ilkeä Noita-akka, mielikuvitusmonsteri. Se on kovin todellinen ja äänekäs pääni äärien sisäpuolella ja se on helppo ottaa todesta niin kauan kuin tikitys ei ylly mahdottomaksi.

Tänään tikitys äityi liikaa tasan puoli seitsemältä. Olin ladannut pesukoneen täyteen pyykkiä, valinnut ohjelman ja käynnistänyt koneen. Olin mennyt vessasta keittiöön teenkeittotarkoituksissa. Silloin kuulin kissan moukaisun tarkemmin tunnistamattomasta suunnasta.

Ja mitä tekee katastrofigeneraattori? Se käskee sammuttamaan pesukoneen ja laskemaan kissat. Sammutan pesukoneen, lasken kissoja. Yksi kaksi kolme, äh. Yksi kaksi kolme - missä se neljäs on? Yksi kaksi kolme, neljä.

Se neljäs ei ollutkaan pesukoneessa, vaikka katastrofigeneraattori niin väitti. (Kyllä, kurkistin koneen kannen alle - siellä oli pelkästään märkiä pyykkejä.) Se neljäs makasi kaikessa mustuudessaan mustalla tuolilla liikkumatta silmät kiinni.

Voi elämä. Miksi pitää olla korvien välissä tämä katastrofigeneraattori, miksei voisi olla vaikka utopiageneraattoria? Anagrammitkin olisivat ihan kivoja, ja hihityskohtaukset ja ja ja...