yhdistää töitä ja sitten sitä kirjoittamista. Mutinaa, jupinaa. Aamusivuja olen tehnyt, mutta siinä kaikki kirjallinen tuotanto monelta kuukaudelta. Pääh. Ei tästä enää voi syyttää pelkästään sukkia syövää itsekriitikkoa. Työpäivinä en ehdi/jaksa/viitsi keskittyä johonkin, joka on epämääräistä ja epäselvää siinä aloitusvaiheessa (päh, kaikki tuppaa aloittaessa olemaan epäselvää ja epämääräistä... mutta etenkin kirjoittamisen suhteen se, etten tiedä mitä syntyy, miten ja milloin, estää minua aloittamasta). Vapaapäivinä taas... no silloinhan on vapaa. Näyttöpäätteen tuijottaminen ei välttämättä tunnu vapaalta, vaan rajoittavalta. Miksen sitten kirjoita käsin? No höh, käsiala menee ensimmäisten kahden sivun jälkeen sellaiseksi, etten itsekään osaa tulkita itseäni. Kyllä näitä selityksiä löytyy...

Eräät seuraajat ymmärtävät varmaan yskän, ja sen että osaamisten ja kirjoittamattomuuksien miettiminen liittyy taas siihen yhteen kirjoituskilpailuun, johon taas kerran menin mukaan, ja joka taas päätti kollektiiviraadissaan olla noteeraamatta minua. Eh. Arvatkaa vaan, löydänkö itseäni tästä "Monissa teksteissä oli omaan itseen käpertymistä, raadin sanoin "toukkaantumista". Niin kai, juu. Entäs jos tästä toukkaantumisesta ei tulekaan perhosta tai muuta elollista, jos sitä vain toukkailee? On toukkana kotelossa, kun ei ymmärrä eikä osaa avata kuorta?

Takavarikoin pääsiäisenä vanhempien luota vahaliidut, niiden kotelossa on tomerasti lukemuksen nimikirjaimet ja luokka 7e. Erittäin vähän käytetyt, tasan niillä on kai pari pakollista piirustusta tehty, ja muuten ei mitään, sillä minähän en osaa piirtää. Itsekriitikon uhallakin olen piirtänyt. Jostain syystä herra kriitikko ei osaa tarttua piirtämiseen. Sanoihin se kyllä takertuu, jokaiseen niistä.

Hm. Tarttisi varmaan muutenkin joskus tehdä raivausta niistä tavaroista, jotka ovat pysyvästi varastossa vanhemmilla. Tuoda tänne ja heittää menemään. Montakohan vuotta mä sitäkin operaatiota olen miettinyt?