haa, tässäpä nerokas aloitus, pitänee hyödyntää myöhemminkin... Se oli
jo vähällä päätyä lukemattomiin kirjoihin, siis niihin joita luke
kanniskelee kirjastosta kotiin ja jättää tuolille/lattialle kolmeksi
kuukaudeksi avaamatta ensimmäistäkään sivua. Satunnaisesti muistaa
siirtää eräpäivää ja aina eräpäivää siirtäessä muistaa, että tuokin
lojuu siinä pinossa... josko sitä vaikka huomenna... tai viikonloppuna.
Siis luin Elsa Saision Katseen alaiset, joka ei romaanisarjaan edes
kuulu. Siinä joukko naisnäyttelijöitä kertoo kokemuksiaan
näyttelemisestä ja taiteen tekemisestä. On tainnut viime aikoina
vähän liikaa tulla luettua juttuja, joissa itse kunkin päänsisäiset
maailmat esitetään ONGELMIKSI. On ongelma kun ei osaa muuta kuin
hymyillä (vaikka oikeasti vituttaisi) ja on ongelma, kun liian herkästi
aistii muiden mielikuvia itsestään (ja siinä samalla oikeastaan vaan
rakentelee itsestään mielikuvia muiden silmin).
Tuon kirjan hilpeys oli siinä, ettei kaikenmoisia mielenliikkeitä,
kuvitelmia ja kompasteluja kuvattu ongelmiksi. Piti tätä varten kelata
esiin miten Laura Malmivaara sanoo, että "aikaisemminkun oli mikä
tahansa vaikea tilanne, vaikka joku televisiosarjan kohtaus missä mulle
huudettiin, mä naurahdin. Mä purskahdin nauruun, kun joku huusi mulle.
Mä en kestänyt sitä konfliktitilannetta edes näyttelijänä". Ja
toisaalla Aina-Elina Lyytikäinen selittää olevansa rovastin ja
ruustinnan puritaanisesti kasvatettu lapsi. "Mä yritän sitä kasvatusta
tietoisesti rikkoa, mutta mä huomaan että löydän aina itseni siitä
tilanteesta, että mä olen ihan yhtä luterilainen kuin mun vanhemmat.
Mulla on voimakas syyllisyydentunto ja ällöttävä tunnollisuus,
luterilainen tunnollisuus. Musta olis ihanaa olla semmoinen boheemi,
säännöistä vapaa ja hallitsematon. Mä rankaisen itseäni monista
asioista, siinä on luterilaisuus kyllä hehkeimmillään. Työtä vaan
pitäisi tehdä. Mä en anna itseni nauttia, vaan kärsimyksen kautta
lähestyn varsinkin vieraita ja uusia asioita."
Kaksikin nuoremmista haastatelluista muistelee, että silloinen
näyttelijäntyön professori Kari Heiskanen oli vetänyt harjoituksen,
jossa piti kävellä ringissä ympyrää ja aina kun Heiskanen taputti
käsiään, piti osoittaa sormella sitä ihmistä, joka omasta mielestä ei
ollut kurssin vahvin. Vahvimmaksi valittiin fyysisesti vahvin,
isokokoisin ja matalaäänisin. "Mä (siis Lyytikäinen) jäin aikanaan
pohtimaan hirveesti sitä vastakkainasettelua. Heikot ja vahvat, että
mitä s oikeesti tarkoittaa. Mä aloin silloin oikeasti miettiä, että
muista ei ikinä tule vahvaa, mikäli vahvuus on sitä, mitä siinä
miesnäyttelijässä oli: lähemmäs sata kiloa lihaa, möreä ääni, vähän
kalju päälaelta ja edellytykset puolustaa itseään ja muita fyysisellä
koolla."
Hmp. Luke on joskus kuvitellut (kun on tiennyt ettei voi olla
möreä-ääninen könsikäs), että vahva on yhtä kuin fyysisesti painava.
Että on vahva kun painaa paljon. Ja henkisellä puolella on vahva, kun
on kontrolloitu ja harkitsee kaiken mahdollisimman pitkälle, ja pysyy
sitten niissä harkitsemissaan päätöksissä mieltään muuttamatta. Samaan
vahvuuteen kuului myös, ettei erityisemmin piittaa tunteistaan tai ei
ainakaan anna niiden näkyä ulospäin. Hymyillä voi, joo, mutta isommat
tunteenilmaukset olivatkin sitten jo heikkoutta.
Hih. On se kiva että antaa itselleen nykyään jopa luvan muuttaa
mieltään... Jatkan paremmalla ajalla, tosin taidan jättää aukottomasti
määrittelemättä sen, mitä 'vahvuus' nyt oikein merkitsee. Pitääkö
kaikkeen löytää aukoton selitys, eikö poissulkeminen riittäisi? Jos
tietää, mitä jokin EI ole, niin jää enemmän liikkumavaraa...
Luokittelen tämän kategoriaan 'kirjoittaminen'. Kyllä tämä siihen liittyy, minun mielessäni. Juuri siihen.
maanantai, 29. toukokuu 2006
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.