haa, tässäpä nerokas aloitus, pitänee hyödyntää myöhemminkin... Se oli jo vähällä päätyä lukemattomiin kirjoihin, siis niihin joita luke kanniskelee kirjastosta kotiin ja jättää tuolille/lattialle kolmeksi kuukaudeksi avaamatta ensimmäistäkään sivua. Satunnaisesti muistaa siirtää eräpäivää ja aina eräpäivää siirtäessä muistaa, että tuokin lojuu siinä pinossa... josko sitä vaikka huomenna... tai viikonloppuna.

Siis luin Elsa Saision Katseen alaiset, joka ei romaanisarjaan edes kuulu. Siinä joukko naisnäyttelijöitä kertoo kokemuksiaan näyttelemisestä ja taiteen tekemisestä.  On tainnut viime aikoina vähän liikaa tulla luettua juttuja, joissa itse kunkin päänsisäiset maailmat esitetään ONGELMIKSI. On ongelma kun ei osaa muuta kuin hymyillä (vaikka oikeasti vituttaisi) ja on ongelma, kun liian herkästi aistii muiden mielikuvia itsestään (ja siinä samalla oikeastaan vaan rakentelee itsestään mielikuvia muiden silmin).

Tuon kirjan hilpeys oli siinä, ettei kaikenmoisia mielenliikkeitä, kuvitelmia ja kompasteluja kuvattu ongelmiksi. Piti tätä varten kelata esiin miten  Laura Malmivaara sanoo, että "aikaisemminkun oli mikä tahansa vaikea tilanne, vaikka joku televisiosarjan kohtaus missä mulle huudettiin, mä naurahdin. Mä purskahdin nauruun, kun joku huusi mulle. Mä en kestänyt sitä konfliktitilannetta edes näyttelijänä". Ja toisaalla Aina-Elina Lyytikäinen selittää olevansa rovastin ja ruustinnan puritaanisesti kasvatettu lapsi. "Mä yritän sitä kasvatusta tietoisesti rikkoa, mutta mä huomaan että löydän aina itseni siitä tilanteesta, että mä olen ihan yhtä luterilainen kuin mun vanhemmat. Mulla on voimakas syyllisyydentunto ja ällöttävä tunnollisuus, luterilainen tunnollisuus. Musta olis ihanaa olla semmoinen boheemi, säännöistä vapaa ja hallitsematon. Mä rankaisen itseäni monista asioista, siinä on luterilaisuus kyllä hehkeimmillään. Työtä vaan pitäisi tehdä. Mä en anna itseni nauttia, vaan kärsimyksen kautta lähestyn varsinkin vieraita ja uusia asioita."

Kaksikin nuoremmista haastatelluista muistelee, että silloinen näyttelijäntyön professori Kari Heiskanen oli vetänyt harjoituksen, jossa piti kävellä ringissä ympyrää ja aina kun Heiskanen taputti käsiään, piti osoittaa sormella sitä ihmistä, joka omasta mielestä ei ollut kurssin vahvin. Vahvimmaksi valittiin fyysisesti vahvin, isokokoisin ja matalaäänisin. "Mä (siis Lyytikäinen) jäin aikanaan pohtimaan hirveesti sitä vastakkainasettelua. Heikot ja vahvat, että mitä s oikeesti tarkoittaa. Mä aloin silloin oikeasti miettiä, että muista ei ikinä tule vahvaa, mikäli vahvuus on sitä, mitä siinä miesnäyttelijässä oli: lähemmäs sata kiloa lihaa, möreä ääni, vähän kalju päälaelta ja edellytykset puolustaa itseään ja muita fyysisellä koolla."

Hmp. Luke on joskus kuvitellut (kun on tiennyt ettei voi olla möreä-ääninen könsikäs), että vahva on yhtä kuin fyysisesti painava. Että on vahva kun painaa paljon. Ja henkisellä puolella on vahva, kun on kontrolloitu ja harkitsee kaiken mahdollisimman pitkälle, ja pysyy sitten niissä harkitsemissaan päätöksissä mieltään muuttamatta. Samaan vahvuuteen kuului myös, ettei erityisemmin piittaa tunteistaan tai ei ainakaan anna niiden näkyä ulospäin. Hymyillä voi, joo, mutta isommat tunteenilmaukset olivatkin sitten jo heikkoutta.

Hih. On se kiva että antaa itselleen nykyään jopa luvan muuttaa mieltään... Jatkan paremmalla ajalla, tosin taidan jättää aukottomasti määrittelemättä sen, mitä 'vahvuus' nyt oikein merkitsee. Pitääkö kaikkeen löytää aukoton selitys, eikö poissulkeminen riittäisi? Jos tietää, mitä jokin EI ole, niin jää enemmän liikkumavaraa...

Luokittelen tämän kategoriaan 'kirjoittaminen'. Kyllä tämä siihen liittyy, minun mielessäni. Juuri siihen.