Tori Amoksen Tales of a Librariania ja ihmettelen, pitäisikö sitä oikein kirjoittaa jotain Ian McEwanin Lauantaista. Luin sen nimittäin loppuun lauantaina, ja nyt on sunnuntai ja aiemmat kokemukset kertovat, että jollen hetikohta kirjaa siitä jotakin ylös, niin siinäpä jää... sanomatta.

Odotin noin kolmesataa sivua, että romaani lähtisi käyntiin, että se päähenkilö joutuisi takakansitekstin enteilemään draamaan ja henkilökohtaiseen helvettiin. Sitten kun se draama lopulta toteutui, niin petyin. Näiden valmistelujen jälkeen olin odottanut jotain muuta, en välttämättä rajumpaa, vaan... muuta. Kun alussa oli niin pätevä mutta hieman ylijärkevä ja pedantti päähenkilö ja hänen lievässä epäsovussa elävä sukunsa, niin lopussa ulkopuolinen uhka hautaa alleen riidat, se pedantti löytää itsestään myötätuntoisen puolen ja pääsee leikkimään maailman herraa. Hmp. Jotenkin liian helppoa vaatiakseen tämmöisen pohjustelun ja taustoituksen, jossa jatkuvasti pyöritään maailmanpoliittisen tilanteen ja Irakin sodan ympärillä.

Ehkä tämä dramatiikka aukeaa paremmin englantilaiselle kuin suomalaiselle.

Ehkä tämä dramatiikka aukeaa myös paremmin miehille kuin naisille. Oli hitusen tympeää, kun se ulkopuolinen uhka (eli menestysperheen rauhanhäiritsijä) otti häirintänsä kohteeksi perheen tyttären. Pitääkö naisten draamassa olla tutisevia ja täriseviä uhreja, joita isäpapat, veljet ja isoisät kilvan syöksyvät pelastamaan?

Höh. Huomattavasti parempaa draamaa on siinä McEwanin ensimmäisessä (? ainakin ensimmäisessä suomennetussa) romaanissa, Sementtipuutarhassa. Se on hiukan päälle satasivuinen ja muistaakseni aivan uskomattoman piinaava.

Okei, olihan Lauantaissa hetkensä. Siksi jaksoin lukea sen liki 400 sivua.