on Eeva-Liisan yritys parantaa tauti taudinaiheuttajalla. Hän lääkitsee yksinäisyyttä yksinäisyydellä.

Ponnistelin kukistaakseni kapinan, koska kapinoimalla yksinäisyyttä vastaan taistelin vain itseäni vastaan murskaten oman, siitä kumpuavan voimani. Ponnistelin tehdäkseni yksinäisyydestä valinnan, ei alistumista. Halusin sanoa "kyllä", juosta yksinäisyyttä vastaan niin kuin koira juoksee omistajaansa vastaan iloisena hyppien ja häntäänsä heiluttaen. Halusin paradoksia, sulautua paradoksiin, joka on kaikkien tärkeiden asioiden ytimessä.

Taannoin ystäväni ja minä istuimme kahvilla, minä mietin ääneen, miten oma yleinen epäsosiaalisuus (taas) nostaa päätään ja olen (taas) menossa omalle luke-planeetalle, jossa en oikein siedä kenenkään muun läsnäoloa. No, silloin oli marraskuu ja nyt ei enää. Mutta se kapinointi, itsensä kanssa riitely, haamuili koko syksyn mukana. Halu olla yksin ja yhdessä, yhtä aikaa. Kun oli yksin tahtoi olla yhdessä ja kun oli yhdessä tahtoi olla yksin. Paradoksi. Yksin ja yhdessä olemisen tajuaminen. Ei yleisesti tai teoreettisesti vaan omana kokemuksena. Sillä  yksin voi olla yhdessä ja yhdessä voi olla yksin, ulkoinen vaikutelma ei vastaa sisäistä.