ja vielä kerran jee! Aivan hirvittävän pitkän ja puuduttavan
tauon jälkeen uskaltauduin avaamaan yhden vanhan tekstini ja kirjoitin
siihen vähän lisää.
Mikä tässä onkaan niin vaikeaa, tai miten sitä alkaakin kierrellä ja
kaarrella ja vältellä kirjoittamaan ryhtymistä. Joko on muuta tekemistä
tai sitten ei ole ajatuksia joista voisi aloittaa tai sitten ei muuten
vain hotsita. Ja noita välttelyselityksiä varioimalla voi vältellä vaikka puoli
vuotta... ainakin minä voin. Voi voi.
Ja sitten jos/kun saa edes pari lausetta näkyviin, niin muistaa taas,
mikä viehätys niiden lauseitten tekemisessä onkaan. Paljon isompi
viehätys kuin se kirjoitusblokkiin jumituminen...
Jollain tapaa siinä
kirjoittamattomuuden blokissa käkkiminen on kumminkin turvallista.
Kirjoittamisen turvattomana pitäminen jumittaa oman kirjoittamiseni
heti kun muussa elämässä on jotakin kummastuttavaa tai muuttuvaa tai,
eh, pelottavaa (ja hyvin usein elämässä on... oikeastaan koko ajan).
Vaikkei blokissa saa mitään aikaan, niin välttääpä ainakin oman
itsekritiikkinsa ja kaikkien muidenkin kritiikit. Sama ilmiö tulee
tietyissä tilanteissa, joissa sanat katoavat ja pää humisee tyhjyyttä.
Jos pidän turpani tukossa (ja wordin kiinni), niin ainakaan en päästä
ilmoille katastrofaalisia sanasaastepäästöjä. Samalla kumminkin voin
säilyttää jonkin ideaalimielikuvan itsestäni oikeasti kirjoittavana
ihmisenä, joka nyt vielä joskus tulevaisuudessa (huom, futuuri, ei
konditionaali!) tempoo ilmoille merkittäviä ja vaikuttavia tekstejä,
joihin itsekin on tyytyväinen.
Jospa sitä hetken olisi preesens, tässä ja nyt... Uskaltaisikohan tätä
jatkaa? Ja jotakin mantroja kai tarvitsisin siihen, että alkaisin pitää
kirjoittamista turvallisena tekemisenä. Ei tuo Julia Cameronin tiettyjen lauseitten hokeminen tunnu ihan täsmälääkkeenä toimivan.
maanantai, 9. tammikuu 2006
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.