ja vielä kerran jee! Aivan hirvittävän pitkän ja puuduttavan tauon jälkeen uskaltauduin avaamaan yhden vanhan tekstini ja kirjoitin siihen vähän lisää.

Mikä tässä onkaan niin vaikeaa, tai miten sitä alkaakin kierrellä ja kaarrella ja vältellä kirjoittamaan ryhtymistä. Joko on muuta tekemistä tai sitten ei ole ajatuksia joista voisi aloittaa tai sitten ei muuten vain hotsita. Ja noita välttelyselityksiä varioimalla voi vältellä vaikka puoli vuotta... ainakin minä voin. Voi voi.

Ja sitten jos/kun saa edes pari lausetta näkyviin, niin muistaa taas, mikä viehätys niiden lauseitten tekemisessä onkaan. Paljon isompi viehätys kuin se kirjoitusblokkiin jumituminen...

Jollain tapaa siinä kirjoittamattomuuden blokissa käkkiminen on kumminkin turvallista. Kirjoittamisen turvattomana pitäminen jumittaa oman kirjoittamiseni heti kun muussa elämässä on jotakin kummastuttavaa tai muuttuvaa tai, eh, pelottavaa (ja hyvin usein elämässä on... oikeastaan koko ajan).

Vaikkei blokissa saa mitään aikaan, niin välttääpä ainakin oman itsekritiikkinsa ja kaikkien muidenkin kritiikit. Sama ilmiö tulee tietyissä tilanteissa, joissa sanat katoavat ja pää humisee tyhjyyttä. Jos pidän turpani tukossa (ja wordin kiinni), niin ainakaan en päästä ilmoille katastrofaalisia sanasaastepäästöjä. Samalla kumminkin voin säilyttää jonkin ideaalimielikuvan itsestäni oikeasti kirjoittavana ihmisenä, joka nyt vielä joskus tulevaisuudessa (huom, futuuri, ei konditionaali!) tempoo ilmoille merkittäviä ja vaikuttavia tekstejä, joihin itsekin on tyytyväinen.

Jospa sitä hetken olisi preesens, tässä ja nyt... Uskaltaisikohan tätä jatkaa? Ja jotakin mantroja kai tarvitsisin siihen, että alkaisin pitää kirjoittamista turvallisena tekemisenä. Ei tuo Julia Cameronin tiettyjen lauseitten hokeminen tunnu ihan täsmälääkkeenä toimivan.