romaanista, nuhaisen mielen läpi nähtynä, osa kaksi:

Pidän paradokseista - ja inhoan niitä. Inhoan sitä, että ne väsyttävät: mikään ei ole yksinkertaisesti joko mustaa tai valkoista, vaan mustassa on valkoinen ja valkoisessa musta - ja kuka semmoista jaksaa miettiä, kovin usein? Ja sitten taas pidän, koko eläminen ja oleminenhan on yhtä paradoksia. Synnytään, eikä syntyvältä kysytä, haluaako se syntyä. Eletään jotta sitten yks kaks kuoltaisiin. Siinä syntymän ja kuoleman välissä huidotaan vähän joka suuntaan, etenkin muita ihmisiä kohti ja heistä poispäin.

Romaanin ihmiset eivät kestä heikkoutta, epätäydellisyyttä, voimattomuutta. Pitäisi olla vahva ja varma, vasta sitten riittäisi omissa ja muiden silmissä. Samalla kun ihmiset yrittävät peittää inhimillisyytensä, he liukuvat aina vaan kauemmas toisistaan. Vaikka he ihan vimmatusti haluaisivat lähemmäs toisiaan saadakseen vahvuutta ja varmuutta, tullakseen nähdyiksi, niin kerta toisensa jälkeen katse harhautuu, ote lipeää, pudotaan, alas asti.

Näennäisesti hyvin pieniä hetkiä, isoja liikahduksia, katkelmat irrallisia, toinen romaanin alkupuolelta ja toinen lopusta, ihmiset kertojaa lukuunottamatta toisia, teema sama:

Avasin suuni ja aioin sanoa jotain, mutta hän olikin jo katsonut muualle. Pienen hetken hän katsoi poispäin, hän katsoi toista pöydässä istunutta tyttöä, joka palasi takaisin istumaan, ei kauaa, vain lyhyt vilkaisu muualle, mutta se riitti, jotta annoin olla. En sanonun enempää. Kuin olisin tarvinnut hänen apuaan saadakseni sen sanotuksi, saadakseni ylipäätään otteen mistään. Hänen katseensa, silmänsä, olivat se apu. Niin kauan kuin hän katsoi minuun pystyin haparoimaan eteenpäin. Oliko tosiaan niin? Kyllä, siltä se tuntui. Ja sitten hän oli päästänyt irti, päästänyt otteensa minusta hetkiseksi. Se oli riittänyt, jotta menetin otteeni, olin taas vajonnut itseeni, sulkenut suuni, hymyillyt ja kohottanut lasiani, skoolannut hänen kanssaan.

--

Ja minä tunsin käteni liikkuvan, nousevan ratista häntä kohti, siihen suuntaan missä hän istui, kohti hänen käsivarttaan, ylös kohti poskea, tunsin ihan olkapäästä lähtien, kuinka olin matkalla hänen luokseen. En ehtinyt perille. Ennen kuin käsi oli ehtinyt puolitiehen, hän oli ukona autosta, tunsin kylmän tuulen pyyhkäisevän kasvojani avoimesta ovesta. Sitten hän paiskasi oven lujasti kiinni ja minä istuin katsellen, kuinka hän harppoi rakennusta kohti pitkin askelin.

Rytmikästä kieltä, virkkeitä jotka polveilevat isosta pieneen, näöstä tuntoon ja ajatukseen... Taas tekee mieleni kirjoittaa lainaus, millä tätä muuten selittäisi.

Katselin hangelle, kuulin tuulen puhaltavan autoa päin, kuin se yrittäisi repiä sitä, siirtää sitä. Edessä kulki kolme poroa, niistä ei näkynyt, että olisi ylipäätään tuullut yhtään, ohuet jalat tukevasti maassa. Niistä oli ollut paikallislehdessä, ne eivät lähteneet talvilaitumille vaan jäivät kuljeksimaan tänne. Yksi kuopi etujalallaan lunta, etsi kai jäkälää.
   Täällä minä vaikenin. Kuin sanat olisivat nekin eläimiä, jotka liikkuivat. Jotka tulivat ja menivat. Nyt ne olivat löysemmin kiinni siinä mitä niiden piti sisältää. Siinä mitä ne voisivat sisältää. Ikään kuin se olisi liittynyt vain hyvin etäisesti minuun. En voinut muuta kuin odottaa. Odottaa niitä. Odottaa että ne täyttyisivät. Odottaa että niissä olisi jotain. Odottaa ja odottaa. Ottaa vastaan.