asti juossut karkuun huomista ja seuraavaa viikkoa ja paria muutakin juttua ja yleisen kohkaamisen varjolla päätynyt elokuviin asti (leffaan meno oli oma operaationsa, pähkin vaihtoehtoja fillarin ja nyssen välillä, fillari voitti aurinkokortilla, vaikka edellisen päivän mäkiharjoitusten jälkeen en ollut kovin kuntoilullisessa vireessä).

Siis kävin katsomassa Lucile Hadzihalilovicin elokuvan Viattomuus. Olin odottanut hiukan sadunomaisempaa ja hiukan leikittelevämpää. Lähinnä ahdisti tyttöjen puutarha, talot, kaavamainen hierarkia ja se heidän yleinen hymyilykoulutuksensa. Ehka tarinan tarkoitus olikin ahdistaa, saada ajattelemaan sitä miten paljon 'kasvatus' on pakkoa, kuriin, tapoihin ja tottumuksiin pakottamista. Aina jossakin suunnassa on vastassa muuri, jonka yli ei saa mennä, muuten seuraa hirveitä. Ja aina joskus joku kumminkin ylittää muurit.


Ehkä olin väärässä mielentilassa, kun kuvasymboliikka enempi ärsytti kuin ihastutti. Oliko se käärme ja käärmeen nahka pakko vilauttaa kohtauksessa, jossa yksi pikkutytöistä pääsi nautiskelemaan ilkeyden voimasta? Ja pitikö eräänkin keinun taustalla näyttää omenapuita, täynnä omienia, kypsymäisillään? Ja tietysti ensin kuvataan puolihuolimattomasti muutamassa sekunnissa perhosen muodonmuutos ja parittelu, sitten myöhemmin  ne puutarhan vanhimmat tytöt tanssivat näkymättömälle (mies)yleisölle perhossiivet selässä...

Ylikriittisellä päällä... Ei se huono ollut. Ehkä tyylilaji vain ei oikein toiminut minulle. Kauniita kuvia, kyllä. Hyvä äänimaisema. Tunnelmia... joo.

Viaton on metka sana. Vailla vikoja? Täydellinen? Äh, taidan mennä nukkumaan. Huomenissa pitäisi päästä aikaisin sängystä ylös.