piti kirjoittamani. Olin oikeasti unohtanut, miten monella tasolla ja tavalla Janssonin tekstit toimivat. Noissa NL:n tarinoissa kun jokaisessa on neuroottisen nyrjähtäneitä hahmoja, joista löydän itseäni osan sieltä, toisen täältä.

On Vilijonkka, joka asuu keräämiensä pikkuesineiden kanssa rumassa talossa ja pelkää Suurta Katastrofia, hyökyaaltoa, hirmumyrskyä. Kun Katastrofi lopulta tulee, Vilijonkka seisoo hiljaa ja ajattelee Voi, minun kaunis, ihana onnettomuuteni.

On Hemuli, joka inhoaa työtään huvipuiston lipunvalvojana, mutta ei oikein uskalla sanoa sukulaisilleen haluavansa eläkkeelle ja tekemään sitä mikä huvittaa. Isoäidin hylättyyn puutarhaan hän rakentaa oman, äänettömän huvipuiston, jossa voi pitää hauskaa ja olla ajattelematta mitään.

On Ninni, joka on lakannut näkymästä ja puhumasta kun täti on kasvattanut Ninniä ironialla. Ninni ei osaa leikkiä kuin kohteliaisuudesta eikä suutu tai naura. Kun Ninni sitten kerran vihastuu, hän muuttuu näkyväksi. Saman tien hän myös nauraa.