piti kirjoittamani. Olin oikeasti unohtanut, miten monella tasolla ja
tavalla Janssonin tekstit toimivat. Noissa NL:n tarinoissa kun
jokaisessa on neuroottisen nyrjähtäneitä hahmoja, joista löydän itseäni
osan sieltä, toisen täältä.
On Vilijonkka, joka asuu keräämiensä pikkuesineiden kanssa rumassa
talossa ja pelkää Suurta Katastrofia, hyökyaaltoa, hirmumyrskyä. Kun
Katastrofi lopulta tulee, Vilijonkka seisoo hiljaa ja ajattelee Voi, minun kaunis, ihana onnettomuuteni.
On Hemuli, joka inhoaa työtään huvipuiston lipunvalvojana, mutta ei
oikein uskalla sanoa sukulaisilleen haluavansa eläkkeelle ja tekemään
sitä mikä huvittaa. Isoäidin hylättyyn puutarhaan hän rakentaa oman,
äänettömän huvipuiston, jossa voi pitää hauskaa ja olla ajattelematta
mitään.
On Ninni, joka on lakannut näkymästä ja puhumasta kun täti on
kasvattanut Ninniä ironialla. Ninni ei osaa leikkiä kuin
kohteliaisuudesta eikä suutu tai naura. Kun Ninni sitten kerran
vihastuu, hän muuttuu näkyväksi. Saman tien hän myös nauraa.
maanantai, 16. tammikuu 2006
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.