tillilihan painikkeeksi koko romaanin. Hyvää oli(vat). Tosin alkuihastuksen jälkeen en Valon reunasta olisi repimässä ihan niiiin ylisanoja. Alkoi häiritä tietty kronologian puute ja se että henkilögalleria levisi yhteen kylään ja pariin sukuun - ei siinä kovin laveaksi luonnekuva päässyt.

Takakannessa puhutaan Romeosta ja Juliasta, mutta loppua kohti Romeo jää taustalle ja draaman varastaa minä-Julia, joka on yhtä aikaa hyvis ja pahis ja voimakkaampi kuin kukaan kyläläisistä.

Olen perverssin ihastunut tylyihin kertomuksiin, joissa tylyyden keskellä on jotakin haurasta (se tulee kai kielestä). Ja tylyys taas, se tuli ainakin Peuran romaanissa siitä, ettei minä-päähenkilön suusta tullut omia tunneilmaisuja ollenkaan: häntä ei suututtanut eikä pelottanut eikä ihastuttanut mikään, asiat tapahtuivat, ihmiset tekivät, hän itse oli näkijänä ja tekijänä.

Ajoittain lapsi-nuori-kertoja on tyrmäävä satiirikko:

   Pirtan isä työskenteli ratamiehenä ja äiti muovitehtaassa, eivätkä vanhempani halunneet kutsua Pirtaa meille leikkimään.
    - Niillä ei ole mithään arvoja.
   Tiesin jo, mikä arvo oli. Se oli säröinen kristallinpalanen jonka olin poiminut aarteekseni olohuoneen lattialta äidin ja isän välille puhjenneen myrskyn laannuttua. Säilytin sitä lelukomerossa, jonne pakenin hiljaisuudesta kasvavia teräväkärkisiä ääniä. Istuin komerossa ja katselin lattialle lankeavaa pölyn haurastuttamaa valojuovaa.