tillilihan painikkeeksi koko romaanin. Hyvää oli(vat). Tosin
alkuihastuksen jälkeen en Valon reunasta olisi repimässä ihan niiiin
ylisanoja. Alkoi häiritä tietty kronologian puute ja se että
henkilögalleria levisi yhteen kylään ja pariin sukuun - ei siinä kovin
laveaksi luonnekuva päässyt.
Takakannessa puhutaan Romeosta ja Juliasta, mutta loppua kohti Romeo
jää taustalle ja draaman varastaa minä-Julia, joka on yhtä aikaa hyvis
ja pahis ja voimakkaampi kuin kukaan kyläläisistä.
Olen
perverssin ihastunut tylyihin kertomuksiin, joissa tylyyden keskellä on
jotakin haurasta (se tulee kai kielestä). Ja tylyys taas, se tuli
ainakin Peuran romaanissa siitä, ettei minä-päähenkilön suusta tullut
omia tunneilmaisuja ollenkaan: häntä ei suututtanut eikä pelottanut
eikä ihastuttanut mikään, asiat tapahtuivat, ihmiset tekivät, hän itse
oli näkijänä ja tekijänä.
Ajoittain lapsi-nuori-kertoja on tyrmäävä satiirikko:
Pirtan isä työskenteli ratamiehenä ja äiti muovitehtaassa, eivätkä vanhempani halunneet kutsua Pirtaa meille leikkimään.
- Niillä ei ole mithään arvoja.
Tiesin jo, mikä arvo oli. Se oli säröinen kristallinpalanen jonka olin
poiminut aarteekseni olohuoneen lattialta äidin ja isän välille
puhjenneen myrskyn laannuttua. Säilytin sitä lelukomerossa, jonne
pakenin hiljaisuudesta kasvavia teräväkärkisiä ääniä. Istuin komerossa
ja katselin lattialle lankeavaa pölyn haurastuttamaa valojuovaa.
sunnuntai, 12. helmikuu 2006
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.