kiihdytysajot, joissa vain nopeimmat tulevat luetuiksi. Ensin oli Mannerin koottu proosajärkäle, jota jaksoin yhden pienoisromaanin verran, sitten tuli McEwanin Lauantai, sen väliin kiilasi Kai Niemisen Perimmäisten kysymysten äärellä ja heti perään Liksomin Maa... ja nyt olin eilen vähällä lukea Petri Tammisen Enon opetukset heti ja kokonaan.

Olin vähällä, mutta sitten aloin hidastella. Tässä on kirja, jonka soisin olevan hiukan paksumpi - silloin sen lukeminen kestäisi hiukan pitempään.

Juonesta viis, draaman kaari ei ole tässä se minua viehättävä juttu. Tammisen tapa kirjata neuroottisia mielenliikkeitä on se jokin, ehdottomasti. Siis tähän tapaan:

Minulla on taipumus ajatella asiat pitkälle. Jos kahvilan tyttö hymyilee minulle, mietin mihin tämä uusi suhde minut johtaa ja mitä elämänmuutos tuo tullessaan. Mitä pitemmälle asiaa ajattelen, sitä vakavammaksi menen, enkä lopulta saisi suutani auki vaikka jokin todellinen tilaisuus tulisikin.