kirjaan haja-ajatuksen tästä iltapäivästä, näytelmästä (Venetsian kauppias TTT:ssa). Siinä oli ilmavuutta, eloa, energiaa. Ja se yksi päähenkilö, Bassanio, mies, näytelmän alusta loppuun pitkä vaalea  hame päällä.

Hametta ei kukaan näytelmässä mitenkään noteeraa, se asu niin kuin mikä tahansa asu. Katsoja sen näkee koko ajan.

Mietin onko vaikeampaa olla vakavasti otettava mieshahmo hameessa kuin housuissa. Luulen että on. Pienemmilläkin eleillä on roolihahmoja tehty naurettaviksi.

Hienointa on se, ettei Bassanio (tai siis Aimo Räsänen) ole ollenkaan naurettava. Hän on mitä vakavasti otettavin  hahmo jopa siinä tragikoomisessa kohtauksessa, jossa sanantuoja yrittää selittää 'kiireellistä asiaa',  Bassanio vastaa "Ei nyt" ja alkaa tanssia ympäri näyttämöä - musiikki soi, hame hulmuaa.

Siis. Tarvitaan kontrasti, jotta jokin tulisi näkyväksi. Näkyyhän se jokin myös ilman kontrastia, mutta heikommin, sumeammin.