siis Kiba Lundbergin Musta perhonen. Hyvällä tavalla yksinkertainen. Hiukan kömpelö mutta kömpelyydessään symppis. Paljon henkilönimiä, teonsanoja, tekoja ja tunteita. Vähän jahkailua tai selittelyä. Hieno lopetus, hieno viimeinen kappale. (Sivukommentti: tästä muistuu mieleen ystäväni, joka valikoi kirjastolukemisensa lukemalla houkuttelevien kirjojen viimeiset kappaleet... hän sanoo, että sillä tavoin pääsee asioiden ytimeen.)  

Musta perhonen yhdistyy mielessäni Nawal El Saadawin Naiseen nollapisteessä. Suomesta arabimaihin ja takaisin, yhtä järjettömiä ja järkkymättömiä käsityksiä naisen saastaisuudesta ja tyttölasten alemmasta asemasta. Ja jollakin kumman konstilla Musta perhonen onnistuu olemaan julistamatta. Ehkä lapsen näkökulma estää saarnaamisen. Henkilöt muuttuvat kun lapsikertoja kasvaa ja näkee heistä eri puolia. Ei tarvitse saarnata, tarvitsee vain näyttää se, mitä on.