istuksin kakkosmajapaikan patjalla ja luin kirjaa (ja tästä tuli mieleeni, että pitäisi päivittää laatikko. Lukusessa on ollut jo pitempään Kai Niemisen Runot 1969-1989 ja taustalla soi  Marizan Transparente). Niin, siis luin ja huomasin silmäkulmassa liikettä.

Se oli hiiri. Peukalonpään kokoinen sievä otus. Puolen metrin päässä minusta.

Epäilin että se on harhaa, mutta minulla ei ole tapana nähdä olemattomia, ei ainakaan kovin pitkään... ja jos tämä oli minun tapani hankkia mielikuvitusystävä viihdykkeeksi, niin onnistuin yllättämään itsenikin. Olen kyllä viimeisimmän kuukauden haluannut adoptoida naapuritalon kissan, kun nuo omat ovat niin toisiinsa ja paikkaan kiintyneitä, ettei niitä voi ottaa mukaan. Mutta että hiiri...

Siis, kerrataanpa: Olen maalla. Asun maan tasalla. Ensilumi ja pakkaset tulivat juuri.

Siispä minulle tuli hiiri. Se pelästyi vasta, kun yritin kopeloida kameraa käsiini.

Ei siis ole kuvaa.

Myöhemmin illalla paikallistin sen kotikolon vessan ovenpieleen. Pelästyimme molemmat toisiamme silloin, minä istuin pytyllä kun hiiri vipelsi kolosta pois ja äkkiä takaisin.

Seuraaksi laitoin leivänmuruja kolon eteen - juu, tiedän että jotkut muut olisivat viritelleet loukkua tai tunkeneet koloa umpeen tiskiräteillä... minusta tuntuu, että hiiri tuli minulle kylään. Vierailu alkoi sovinnollisissa merkeissä: vieras kävi salamannopeasti nappaamassa murusen ja äänistä päätellen nakersi sitä tyytyväisenä.