iltaa. On päiviä, jolloin esimerkiksi lompakon käyttöliittymä on aivan liian haasteellinen Luken aivoille.

Siis menin tarmokkaasti pikapikaa bussien vaihdon välissä siihen keskustan ökytavarataloon, jonka nimi alkaa S:llä. Aikomuksena oli ostaa huulirasvaa ja evästä päiväksi. Ensin se huulirasva, jonka valikoimiseen kului päättämättömyyksissä erinäisiä minuutteja (jessus että on tehty rasvasta monimuotoinen tuote, on vitamiineja ja kiiltoa ja väriä ja makuja... hoh ja höh. Oli se tuubi mimmoinen vaan, niin kuukauden kuluttua se on luultavimmin päätynyt kadonneiden huulirasvojen planeetalle yhdessä noin viidenkymmenen aiemmin hukkaamani kanssa. Pitävät siellä bileitä ja... taitaa mennä sivuraiteille tämä juttu.)

Valikoin tuubin, menin kassalle, maksoin. Taas tarmokkaasti kävelin lompsa kädessä ja kassi toisessa kädessä kohti ruokaosaston liukuportaita. Se haasteellinen käyttöliittymä laukesi: kolikkotasku oli auki, pörssi aukinaisena ylösalaisin kädessä. Kilinää. Melkeinpä tiukujen helkettä.

Juuri hetkeä aiemmin olin todennut, että omistan käsittämättömän määrän 5-, 10- ja 20-senttisiä, joita en ikunas jaksa ruveta laskemaan kassalla, vaan maksan joko kortilla tai isommalla rahalla.

Se toinen kaksijalkainen taannoin ihmetteli, miten hän koko kaataa kolikkokippoon hiluja ja minä taas en. Niin. Ne viimeisimmät hilut ovat siellä S-alkuisen tavaratalon lattialla tuhanteen suuntaan hajonneina. Jotenkin olisi tuntunut laihialaiselta kyyristellä niitä takaisin itselle. Jotenkin kumminkin tuntui nololta jatkaa pörssi kädessä kävelemistä niin kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Miksei naisten lompakkoihin tehdä kunnollisia vetoketjullisia taskuja kolikoille. Kysyn vaan. Ja miksei hameisiin tehdä taskuja. Kysyn vaan. Edellistä vielä nolompaa tilannetta edelsi havainto siitä, etten mitenkään saa työavainta taskuun, kun sisävaatteissani ei ole taskun taskua. Näppäränä tyttönä jemmasin avaimen perineen vyötärölle. Te ette halua tietää, mihin avain joutui kun unohdin sen olemassaolon vessakäynnin ajaksi.