vallan ajatuksekkaan kirjan, jonka jälkeen jäi olo, että se pitäisi lukea saman tien uudestaan ja oikein ajatuksen kanssa - kun nyt luin sen vain flunssan kanssa. Makasin sohvalla, etenin parinkymmenen sivun pätkissä, väliaikoina torkuin, keitin teetä tai niistelin.

Örstavikin Pappi on ehkä hiukan pateettinen ja suuriliikkeinen, mutta käsitteleekin niin isoja ja perustavanlaatuisia teemoja, että nielaisin patetian sujuvasti. Nielaisin senkin, että kaikki 235 sivua on samaa lukua. Hiukan flunssa-aivoja hämäsi se, että toisiaan seuraavat kappaleet saattoivat loikkia ajassa ja paikassa, ainoana yhdistäjänä romaanin minä-kertojan havainnot ja muistot. (Noinhan toimii ainakin Luken mieli, sitä näkee/kuulee/tuntee tässä-ja-nyt itsensä,  kohta  jokin nähty/kuultu/tunnettu  muistuttaa  hetkestä  viime kuussa/toissa vuonna/kymmenen vuotta sitten ja se tässä-ja-nyt hämärtyy, mielikuvat siitä vanhastakin voivat olla hämäriä, ei enää muista varmuudella edes omaa osuuttaan - tekikö, yrittikö ja luovutti, vai haaveiliko vaan?)

Mieleeni tuli Pirkko Saision Kainin tytär, mutta en nyt tähän hätään muista sitä kirjaa kunnolla (hah, tässä se muistin ja muistikuvien huteruus taas näkyy!), enkä osaa täsmentää, MIKSI juuri Kainin tytär. Paitsi että usko, yksinäisyys ja syyllisyys taitavat olla molemmissa isossa osassa. Ja se miten ammatteihin ja asemiin liitetään (tai kulttuuritavat pakottavat liittämään) rooleja, joihin todelliset ihmiset roolien takana liki hukkuvat.

Jos on pappi, niin saako oma usko horjua? Jos on opettaja, niin saako olla tietämätön ja osaamatta? Jos on lääkäri, niin saako olla lääkitsemättä?

Laita naamio aina kasvoille selin muihin. Kun käännyt kohti, he eivät näe enää sinua vaan naamion. Silloin sinä olet naamio, se on sinun kasvosi, silloin se määrittää sinua.