kopioin dialogin Saision Voimattomuudesta, niin katkelma tuskin antoi mitään kuvaa koko kirjasta (joka on intensiivinen, tarkka, monisäikeinen... mitä kehuja vielä keksisinkään?... hm). Liki 500 sivua ja kymmenkunta henkilökertojaa - haa, tässä taas malliesimerkki siitä, miten minä-muotoinen proosa ei jääkään vain yhden ihmisen ja yhden näkökulman varaan.

Selkeitä päähenkilöitä on kumminkin vain kaksi ja juoni yksinkertainen, ennenkin kerrottu. Harrietin sanoin:

Minä tiedän, että minun ja onnen välillä on vain kaksi estettä: sattuma ja minä itse.
Sattumalle en voi mitään, enkä itselleni, mutta molempiin yritän vaikuttaa.

Minnan silmin Harriet on naurettava:
Harrietilla on jonkin näköiset bootsit. Kovat ja epämukavat. Naurettavat, ellei peräti itkettävät.

Rakastaja taas näkee muuta:
Vanharouva on suojaton, niin kuin pienet lapset. Tai kaikenkokoiset eläimet.

Ja Harrietin poika:
Minun havaintoni on tämä: minun äitini pukeutuu naurettavasti.

Minun äitini ostaa vaatteensa tätä nykyä nuorisoliikkeistä ja näyttää niissä lihavahkolta, koomiselta ja surulliselta.