sanoo, että eilen joskus ensimmäisen sadan ja viidenkymmenen sivun jälkeen aloin olla sisällä tarinassa. Alku oli jotenkin hankala, ei huono mutta hankala. Lukijakin skeptinen - en ollut hirveästi välittänyt edellisestä romaanista, siitä jonka nimen tuppaan unohtamaan. (Käsi...  jotakin se oli.)

Tämähän on herkullinen, päätön, kutkuttava. Löysin jo kirjallisen omakuvanjostakin vuodelta kivi ja keppi, kun Irving kuvailee erästä neiti Wurtzia, joka sekasortoisessa luokkahuoneessa tai vielä hitusen hullummassa ulkomaailmassa oli kuin säikky elukka, jolla ei ollut itseluottamusta eikä hiukkaakaan johtamistaitoa. "Vaikkei neiti Wurtz tiennytkään mitä sanoa, kun jotain odottamatonta tapahtui, hän puhui aina vakuuttavasti, täydellisesti ääntäen ja sanansa valikoiden, silloinkin kun hänen sanansa paljastivat, ettei hän ymmärtänyt tilanteesta yhtikäs mitään." Minussa asuu pieni neiti Wurtz.

Noin muuten olen moderoinut runotorstaita. Tämän viikon teema (leikki) on semmoinen, että saattaisin melkein osallistua itsekin. Tähän mennessä sisäinen itsekriitikkoni on joka kerralla napannut minusta kiinni kun olen yrittänyt kirjoittaa runoa. Jospa sitä ei yrittäisi, jospa sitä leikkisi vaan... sanoilla.