niin aloitan jostain. Aloitan siitä että tänään aamulla makuuhuoneen verhot kurisivat. Lähemmässä tarkastelussa paljastui Vieteri, joka makoili verhoon kietoutuneena kirjoituspöydän laidalla itsetyytyväisen näköisenä.

Se näytti toissaviikon torstaina varmasti vähän toiselta. Toissaviikolla nimittäin Kissavahti soitteli Roomaan, että hänellä oli ollut vessan tuuletusikkuna auki ja hän oli yks kaks huomannut, että kissoja onkin sisällä vain kaksi ja kolmas ei tule esille edes raksupussin rasahtelun houkuttamana. Samainen kissavahti oli sitten muutaman tunnin jälkeen kyllästynyt odottelemaan Vieteriä.

Kas näin toimivat ihmiset joilla ei ole kissaa... He hukkaavat kissan ja lähtevät sitten kotiinsa ja kuvittelevat, että kai se kissa palajaa kotiovelle, kaivaa kotiavaimet turkkinsa avainpussukasta ja astuu sisälle köllöttelemään.

Oloni roomalaisessa hotellihuoneessa oli sinä torstai-iltana hiukan absurdi. Olin nimittäin aivan vakuuttunut siitä, että Vieteri oli lähtenyt tuuletusikkunasta minun takiani joko etsimään minua tai etsimään minulle korviketta. Oli vallan helppoa kuvitella, miten se tutisee likeisimmässä pensasaidassa tai vähän vaarallisemmassa maisemassa, esimerkiksi vilkasliikenteisellä parkkipaikalla. Hölmöyksissään vielä kuvittelee, että auton alle voi käydä makaamaan ja renkaita pitää kavereinaan.

Onneksi ihmiset joilla ei ole kissaa ovat kaikin tavoin kehityskelpoisia mahdollisia kissa-ihmisiä. Kissavahti palasi katoamispaikalle iltamyöhällä, telkesi muut nelijalkaiset keittiöön ja avasi oven takapihalle. Yön pimeinä tunteina Vieteri palasi ja minä sain rauhan Roomassa.