Sinervon Runoilijan talosta muuta kuin hajanaisia tuttuuskuvia. En tiedä miten suhtautua koko kirjaan. Toisaalta närästyttää, että yksityisyyttään hysteerisesti suojelleesta runoilijasta on kirjoitettu henkilökohtaista (muka) luotaava kirja, toisaalta romaaniin ei voi suhtautua samalla tavalla kuin toimitettuun elämäkertaan. On kohtauksia ja ajatuksia fiktiivisen Eeva-Liisan elämästä. Todellinen Eeva-Liisa Manner on tavoittamattomissa.

Siis tuttuuskuva nro 1. Sinervo kirjoittaa:

Miten nyt osaisin espanjaa kun en suomeakaan osaa, sehän se juuri on motiivini kirjoittaa etten osaa puhua.

Se toinen kaksijalkainen sanoi, että tänään on Luken vaillinaisten lauseitten päivä. Sanat tulevat niin vaikeasti, ettei sama lause mahdu yhteen huoneeseen, aloitusta seuraava sana sanotaan seuraavassa huoneessa. Kuulemma jännittää, minne ennätän ennen kuin lause on lopussa. Jos  lause koskaan loppuu.

Hmjoo. Vaikeitten asioitten puhumisen vaikeudesta olen erinäisiä kertoja kirjoittanut. Mutta minkä tahansa lauseen sanominen ON vaikeaa. Pitää valita sanoja, päättää, miten määritellä asioita. Ja kun haluaisin valita parhaan mahdollisen määritelmän kulloinkin edessä olevalle asialle, seuraa valinnan vaikeus: miksi nimittää eteisen kaappia, jossa on likapyykkiä ja työkaluja ja yksi ämpäri. Eteisen kaappi? Likavaatekaappi? Työkalukaappi? Kodinhoitokaappi? Pyykki-vasara-naula-kaappi? Melkein-siivous-kaappi? Siinä matkalla ehdin olohuoneesta nimettömän kaapin eteen, saan sen kaapin auki ja laitan pussillisen pyykkipoikia siihen kaappiin. Ja lause... se on jäänyt jälkeeni, alkanut olohuoneen ikkunan edestä ja kulkenut mukana eteiseen.