Sinervon Runoilijan talosta muuta kuin hajanaisia tuttuuskuvia. En
tiedä miten suhtautua koko kirjaan. Toisaalta närästyttää, että
yksityisyyttään hysteerisesti suojelleesta runoilijasta on kirjoitettu
henkilökohtaista (muka) luotaava kirja, toisaalta romaaniin ei voi
suhtautua samalla tavalla kuin toimitettuun elämäkertaan. On kohtauksia
ja ajatuksia fiktiivisen Eeva-Liisan elämästä. Todellinen Eeva-Liisa
Manner on tavoittamattomissa.
Siis tuttuuskuva nro 1. Sinervo kirjoittaa:
Miten nyt osaisin espanjaa kun en suomeakaan osaa, sehän se juuri on motiivini kirjoittaa etten osaa puhua.
Se toinen kaksijalkainen sanoi, että tänään on Luken vaillinaisten
lauseitten päivä. Sanat tulevat niin vaikeasti, ettei sama lause mahdu
yhteen huoneeseen, aloitusta seuraava sana sanotaan seuraavassa
huoneessa. Kuulemma jännittää, minne ennätän ennen kuin lause on
lopussa. Jos lause koskaan loppuu.
Hmjoo. Vaikeitten asioitten puhumisen vaikeudesta olen erinäisiä
kertoja kirjoittanut. Mutta minkä tahansa lauseen sanominen ON vaikeaa.
Pitää valita sanoja, päättää, miten määritellä asioita. Ja kun
haluaisin valita parhaan mahdollisen määritelmän kulloinkin edessä
olevalle asialle, seuraa valinnan vaikeus: miksi nimittää eteisen
kaappia, jossa on likapyykkiä ja työkaluja ja yksi ämpäri. Eteisen
kaappi? Likavaatekaappi? Työkalukaappi? Kodinhoitokaappi?
Pyykki-vasara-naula-kaappi? Melkein-siivous-kaappi? Siinä matkalla
ehdin olohuoneesta nimettömän kaapin eteen, saan sen kaapin auki ja laitan pussillisen pyykkipoikia siihen kaappiin. Ja lause... se on jäänyt jälkeeni, alkanut olohuoneen ikkunan edestä ja kulkenut mukana eteiseen.
sunnuntai, 29. tammikuu 2006
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.