ystävän suosituksesta Jean Hanff Korelitzin Valkoisen ruusun (tunnustan: oli minun ehdotukseni, että valokuvatorstain ja runotorstain haastetekstinä on katkelma tuosta kirjasta).

Oli tarkoitus kirjoittaa siitä kritiikki, mutta en osannut. Kirja on paksu, 549 sivua. Kirja on runsas, siinä on tarinoita tarinoissa ja ilmeisesti teema tulee osin Richard Straussin Ruusuritari-oopperasta - paha sanoa, kun en tiedä oopperasta mitään. Kun kuulen sanan 'ooppera', nousee osa niskakarvoistani pystyyn. Se ei ole minun taiteenlajini.

Valkoinen ruusu olisi sietänyt saada kritiikkinsa, sillä se on aika harvinainen alkuasetelmaltaan: kypsään ikään ehtinyt historian professori (nainen) siinä rakastuu nuoreen opiskelijapoikaan ja suhde kuvataan vailla soosoomoralismia. Romaani on kumman vapaa kyynisyydestä ja vihasta. Se on lämmin ja aurinkoinen, vaikka...

Äh. No, taas ollaan tässä: en osaa kuvata tai analysoida Valkoista ruusua sen kummemmin. Heti kun alan puhua aurinkoisesta ja lämpimästä, tuntuu että mukaan livahtaa jotakin liian vaaleanpunaista ja naiivia. Tunnen tarvetta alkaa vakuutella, ettei romaani ole yksiulotteista viihdettä, vaikka sen aineksista saisi vallan mainion romanttisen lukuromaanin.

Nyt romaanin lukemisesta on jo kuukausia aikaa (luin sen ehkä helmikuussa...sopii nähtävästi unohtaa ajatukset lukemisen kanssa samaan aikaan kirjoitettavasta päiväkirjasta). Jälkikäteen väittäisin, että kaikella on jopa sanoma (niin, edes se sanoma ei pilaa kirjaa - se kun välttää kaikenlaista saarnaamista). Sanoma on kaikessa yksinkertaisuudessaan hyväksyä itsensä ja muut ihmiset sellaisena kuin he ovat, olla teeskentelemättä oma itsensä.

Noin sen muistan. En tiedä, pitääkö muistikuva paikkaansa.