kun näitä on jo tänne muutama kirjattu, niin tulkoon taas lisää:

lukihäriö tai sanasokeus tai JOKIN. Millä nimellä häntä nyt tahtookin kutsua. Minulla on vakaa kuvitelma siitä, miten henkilönimet kirjoitetaan. Vakaa kuvitelma toimii niin, että kirjoitan nimen näkyviin, ja sen jälkeen alan miettiä hmm, ahaa. Tämä näyttää väärältä...

Viimeksi väärältä näytti Konekansan satujen ja tarinoiden Lem. Piti tuijottaa vuorotellen blogisivua ja kirjan kantta, ennen kuin oivalsin: perskutarallaa, etunimihän on tuplawee:llä.

Säännöllisen epäsäännöllisesti luen täysin väärin enkä tajua lukevani täysin väärin. Ursula LeGuinin Maameren tarinoiden ensimmäisten jaksojen päähenkilö on siitä paras esimerkki. Olin ehkä kymmenen, kun luin Maameren velhon ensimmäistä kertaa. Se oli silloisessa mielessäni Maailman Paras Kirja. Viimeisillä sivuilla tajusin, että olin koko ajan lukenut Varpushaukan tosinimeksi Gerd. Ged se on, painettuna. Mutta minulle Gerd edelleen...

Samoihin aikoihin laahasin kirjastosta pinoittain Jack Londonin kirjoja. Yhden niistä lainasin nimellä Koiranpennun kutsu. Kotona se kirjan nimi muuttui toiseksi, olikin Korpien kutsu.