intialaisissa merkeissä. Luen Jhumpa Lahirin Kaimaa. Se tuntuu kerrassaan erinomaiselta opukselta, paremmalta kuin tuo Vishnun unet.
 
Tuskinpa Kaiman kirjallinen taso on olennaisesti parempi, mutta minun on helpompi kiinnittyä kirjoihin, joissa on vähänlaisesti päähenkilöitä. Kaima on romaani bengalilaissyntyisen amerikkalaisen, Gogol Gaugulin, elämästä. Gogol on toistaiseksi (sivulle 158 mennessä) kuin kuka tahansa jenkkinuori, melkein. Ei hän vanhempiensa erityistä taustaa pääse pakoon, vaikka vaihtaakin nimensä Gogolista Nikhiliksi aloittaessaan yliopisto-opiskelut. Nimenvaihdon jälkeen hän on miettii, tuntuukohan lihavasta ihmisestä laihtuminen samanlaiselta, tai vangista vapautuminen. Silti hän ei pääse pakoon omaa historiaansa:

On vain yksi pulma: hän ei tunne itseään Nikhiliksi. Ei vielä. Osaksi ongelma on siinä että ihmisillä, jotka tuntevat hänet nyt Nikhilinä, ei ole aavistustakaan että hän on ollut Gogol. He tuntevat hänet nykyhetkessä mutta eivät menneisyydessä. Mutta kun on elänyt kahdeksantoista vuotta Gogolina, kaksi kuukatta Nikhilnä tuntuu olemattomalta, mitättömältä. Toisinaan hänestä tuntuu että hän on antanut itselleen roolin näytelmässä ja esittää kaksosia, joita silmä ei erota toisistaan mutta joiden välillä on perustavanlaatuinen ero. Toisinaan vanha nimi tuntuu tuskallisesti ja varoittamatta, samalla tavallla kuin hänen etuhampaansa oli sykkinyt selittämättömästi monta viikkoa paikkauksen jälkeen, vihlonut kun hän joi kahvia tai jäävettä ja kerran kun hän ajoi hissillä. Hän pelkää paljastumista, että koko operaatio jotenkin peruuntuu, ja painajaisissa hänen asiakirjansa lojuvat levällään ja hänen alkuperäinen nimensä on painettu Yale Daily Newsin sivuille. Kerran hän kirjoittaa vahingossa vanhan nimensä luottokorttikuittiin yliopiston kirjakaupassa. Toisinaan hän ei vastaa ennen kuin on kuullut nimen Nikhil kolme kertaa.

Olen jokseenkin kiintynyt sukunimeeni, enkä tahdo luopua siitä. Olen ihmetellyt sitä helppoutta millä jotkut vaihtavat naimisiin mennessään nimensä toiseksi. (Tai enhän minä tiedä, onko operaatio helppo tai vaikea, sivusta katsottuna se on kyllä näyttänyt kivuttomalta, niin kuin uudelta vaatteelta, joka puhetaan päälle ja jota pidetään vaivattomasti.)

Hm. Ja miksi puhun joistakuista, kun yhtä hyvin voisin sanoa naiset. Naisethan perinteisesti ovat nimeään vaihtaneet, naisen on aiemmin pitänytkin vaihtaa nimeään jos on naimisiin mennyt. Moisessa tavassa on implisiittisesti aika hurja väite siitä, että on jollain tapaa vähemmän ja merkityksettömämpi - siis valmis noin vain luopumaan omasta nimestään ja ottamaan tilalle jonkun toisen nimen.

Jotenkin ymmärrettävämpää on, jos se oma nykyinen nimi ärsyttää, inhottaa ja suututtaa niin paljon, että haluaa vaihtaa sen toiseen, itse valittuun nimeen. Silloin hoidetaan paperisotaa niin kuin Gogol Gaugulikin, laaditaan anomus jossa kysytään perusteluja, saadaan lopulta päätös ja todistus siitä, että N.N. on nyt  virallisesti T.T.

En järin paljon pidä etunimestäni, mutta en  inhoakaan sitä niin paljon, että olisin valmis toimenpiteisiin (tai ole valmis sietämään sitä että 99% prosenttia ihmisistä aluksi kutsuisi minua sillä vanhalla nimellä). Nimi on osa minua... ja siksi nimet ovat jokseenkin hankala pala. Kun johonkin tarkoitukseen (nettiin, novellin henkilölle) pitää keksiä nimi, kohoaa tuskanhiki pintaan. Ulla. Pekka. Tiina. Liian tavallisia. Jasmiini. Usva. Vertti. Liian epätavallisia. Äääh, onko pakko? Täytyykö nimetä ennen kuin tietää, mitä on nimeämässä? Miten voi nimetä ennen kuin tietää hahmosta yhtään mitään muuta kuin hahmon idean?