Kuvassa on kivi. Kiveen väritin eilen liiduilla erään otuksen, kenties kissan. Värittäminen ja kiven pyöritteleminen teki minut onnelliseksi.

---Nyt seuraa se sanallinen pyörittelyosuus----

Yksi onnellisuuden muoto on tekemisessä, ja yksi minua onnellistuttava tekemisen muoto on tekemistä, joka ei millään muotoa ole järjellä perusteltavissa. Se ei ole 'hyödyllistä' tai 'tarpeellista'. Sen tekeminen on ihanaa ja onnellistuttavaa juuri tekemisen kaikenkattavan älyttömyyden takia. Älyttömyyteen liittyy uskallus. Uskallus olla kuuntelematta sitä sisäistä kriitikkoa, jonka mielestä en saisi tehdä mitään hyödytöntä - tai vähintäänkin sen hyödyttömän pitäisi muodostua taiteellisesti äärimmäisen korkeatasoiseksi työksi, jolle puolen vuoden kuluttua myönnettäisiin taiteen valtionpalkinto ja ehdotettaisiin nobelia.

Kävin tässä pari päivää sitten kiusaamassa sisäistä kriitikkoani nykytaidenäyttelyssä. Kriitikko on sen verran tylsä tyyppi, että se mykistyy kun sille näytetään normaalilogiikan rikkovia asioita, ensin se epätoivoisesti yrittää etsiä selitystä esim. sille, miksi jokin kuvio on toteutettu kirjonnalla kankaalle vaikka _helpompiakin_ tapoja olisi, ja miksi juuri tuollainen kuvio, noin isona, eihän se edes esitä varmuudella mitään... Mutta siinä on upeat värit! Ja hienoja kristallikiviä! zump. Kriitikon tilapäinen kuolema.

No niin, nyt minulla on kivinen kissa, jolla ei ole kerrassaan mitään käyttöä. Juuri tätä minä olin vailla. Sen nimi taitaa olla Onni.