jälkeen kirpparilla. Sormiin osui Naarassarjojen vanhoja numeroita vuosilta 92-93. Ne piti saada omaksi.

Kirjoja lainaan kirjastosta, musiikkiakin lainaan. Jostain syystä sarjakuvat (ja tietyt levyt) on pakko omistaa. Omina ne ovat jatkuvasti käden ulottuvilla, jossakin kirjahyllyn nurkassa (vaikka usein juuri oikean nurkan löytäminen vaatii perusteellista etsintää ja tarkkoja silmiä). Siellä ne vain ovat, vain minulle ja valmiina käytettäviksi koska tahansa. Pois voi laskea ne tilanteet, kun tyrkytän levyä/sarjakuvaa jollekulle pahaa-aavistamattomalle ystävälle. Sen verran saarnaajan vikaa minussa on, että kuvittelen käännyttäväni vähintään koko tuttavapiirin Kati Kovacsin, Joanna Rubin Drangerin tai Tiina Pystysen faneiksi.


Pystysen kohdalla pitää lisätä jatkoksi, että pidän nimen omaan hänen piirroksistaan. Häpeähäkin lukeminen taas oli yksi elämää isompi lukuprojekti, jonka olin monta kertaa jättää kesken. Lievää pahemmalla jääräpäisyydellä junnasin loppuun asti, mutta siinä sivussa ehdin lukea kaikkea muuta.

Naarassarjoista näkyy olevan nettipainos. En ole itsekään ennättänyt katsoa, mitä siellä on.