ja mielikuviin vahvuudesta. Tässä taannoin aloin epäillä, että omat käsitykset vahvuudesta ovat jokseenkin sotkeutuneet kovuuteen ja jääräpäisyyteen. Vahva menee yksinään sisulla läpi harmaan kiven. Myöhemmin sitä voi ihmetellä, että minne oikein päätyikään ja miksi ihmeessä pää on kipeä. Tai vaihtoehtoisesti se sisu ei riitäkään läpäisemään kiviä, vaan sitä jässähtää (jälleen pää kipeänä) kiven juureen jurottamaan, eikä ymmärrä että kiertämällä kymmenen askelta kiven vierua voisi päästä kiven ohitse ihan kokonaan.

No joo. Tulipas tästäkin intro sille, että mieleni tekee siteerata Katseen alaisista vielä yhtä tekstipätkää. Leea Klemola sanoo teatterikouluajasta näin "Koko ajan oli joku paikalla, joka katsoi.-- Silloin pelkäsi vielä, että apua, mä olen niinku tyhjä tyttö. Oikeasti mä olen tyhjä tyttö.-- Pelkäsin että se mitä musta paljastuu, on jotakin ihan kammottavaa, nimenomaan jotakin sellaista, että mussa ei ole mitään. Se olis ollut isompi paljastus kuin, että mä olen vaan lahjaton näyttelijä. Että mä olen tyhjä."

Hetkinen, hei. Tuossahan se luken tyhjän paperin kammo on, vähän toisin sanoin mutta perustaltaan ihan samana. Ei pelkää sitä että kirjoittaisi huonosti tai ettei osaisi sanoa haluamaansa, vaan sitä että itsessä ei lopulta ole mitään. Paljastaisi itsensä tyhjäksi eikä pääsisi siitä liikkeelle, siitä tyhjästä (tilasta, olosta, paperista) ei nousisikaan mitään, ei mielikuvia, ajatuksia, tunteita. Uh.

Jollain perverssillä tavalla on kiva, että muillakin on pelkoja tekemistensä suhteen ja ammattilaiset sanovat välillä epäilevänsä, että olisiko sittenkin ollut parempi päätyä ostarin kassalle. Sitä omassa mielessään kuvittelee _muiden_ olevan aina kovin varmoja.