vastaanotto- ja lähetyspuolella. Lähetyksen vaikeus on itseilmaisun monimutkallisuudessa ja siinä, ettei ole edes minulle selvää, mitä milloinkin toivon/haluan/tarvitsen ja mihin oikein suuntaan. Eh. Vähemmästäkin sotkeentuu joutavanpäiväisiin lillukanvarsiin, ja puuhastelee päiväänsä vaikka lukemalla nettikeskusteluja sen sijaan että tekisi jotain merkittävämpää. Ja sitten kun tekee, se tekeminen on a) pyykinpesua b) ruuanlaittoa c) epämääräisten kasojen ryhmittelemistä uusiksi epämääräisiksi kasoiksi.

Ja taustalla kupruaa tieto vapaapäivästä, joka tietysti pitäisi käyttää parhaalla mahdollisella tavalla. Yhtä aikaa pitäisi rentoutua ja huushollata ja saada se jumittunut kirjoittamismasiina käyntiin. (Viimeksimainittu taas ei käynnisty, kun en osaa päättää, muokkaisiko vanhoja vai tekisikö uutta. Toisaalta kun ei ole uutta teemaa, niin varteenotettava vaihtoehto on vanhan muokkaus, mutta vanhoja taas ei haluttaisi säätää, kun niitä muokatessa tuntuu että toistaa itseään;  alan miettiä, että johan tämä on sanottu, tässä näin jotenkin... vieläkö tätä tarvitsee hioa? Mihin rajaan asti?)

Pah.

Vastaanoton pienemmät ongelmat ovat sitä kun joku pahaa-aavistamaton sielu keksii kehua vaikka paitani väriä tai tarjoamiani keksejä. No, ihan vaan alesta löysin... Lähikaupassa näitä oli... Hitsipilli, etten noissa tilanteissa keksi luontevaa vastausta. Ei silti, eipä ole luontevaa vastata kriittiseenkään palautteeseen. Sen edessä alan hirveällä kiireellä selitellä, miten tämä nyt meni näin ja en ihan tarkoittanut että meni näin tai tarkoitin mutta lipsahti ja sitten... Olen pahimmillani vaisumpi versio Pikku Britannian Vicky Pollardista Yeah but no but I...