vastaanotto- ja lähetyspuolella. Lähetyksen vaikeus on itseilmaisun
monimutkallisuudessa ja siinä, ettei ole edes minulle selvää, mitä
milloinkin toivon/haluan/tarvitsen ja mihin oikein suuntaan. Eh.
Vähemmästäkin sotkeentuu joutavanpäiväisiin lillukanvarsiin, ja
puuhastelee päiväänsä vaikka lukemalla nettikeskusteluja
sen sijaan että tekisi jotain merkittävämpää. Ja sitten kun tekee, se
tekeminen on a) pyykinpesua b) ruuanlaittoa c) epämääräisten kasojen
ryhmittelemistä uusiksi epämääräisiksi kasoiksi.
Ja taustalla kupruaa tieto vapaapäivästä, joka tietysti pitäisi käyttää
parhaalla mahdollisella tavalla. Yhtä aikaa pitäisi rentoutua ja
huushollata ja saada se jumittunut kirjoittamismasiina käyntiin.
(Viimeksimainittu taas ei käynnisty, kun en osaa päättää, muokkaisiko
vanhoja vai tekisikö uutta. Toisaalta kun ei ole uutta teemaa, niin
varteenotettava vaihtoehto on vanhan muokkaus, mutta vanhoja taas ei
haluttaisi säätää, kun niitä muokatessa tuntuu että toistaa
itseään; alan miettiä, että johan tämä on sanottu, tässä näin
jotenkin... vieläkö tätä tarvitsee hioa? Mihin rajaan asti?)
Pah.
Vastaanoton pienemmät ongelmat ovat sitä kun joku pahaa-aavistamaton
sielu keksii kehua vaikka paitani väriä tai tarjoamiani keksejä. No,
ihan vaan alesta löysin... Lähikaupassa näitä oli... Hitsipilli, etten
noissa tilanteissa keksi luontevaa vastausta. Ei silti, eipä ole
luontevaa vastata kriittiseenkään palautteeseen. Sen edessä alan
hirveällä kiireellä selitellä, miten tämä nyt meni näin ja en ihan
tarkoittanut että meni näin tai tarkoitin mutta lipsahti ja sitten...
Olen pahimmillani vaisumpi versio Pikku Britannian Vicky Pollardista Yeah but no but I...
keskiviikko, 1. helmikuu 2006
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.