nettiaktivoitua. Viime päivät ovat menneet ei-netissä ja tässäkin on kohta tokavika työpäivä edessä (jollei sitten pätkä pitene Lukesta riippumattomista syistä).

Asiaan. Vielä yksi Runoilijan taloon liittyvä ajatus. Runoilijan talon nielee helposti, sillä se on kauniisti kirjoitettu, hyviä rytmikkäitä lauseita, melodista kieltä. Mutta perusvire on toivottomuus ja eristys, epätoivo. Eeva-Liisa ajattelee, ettei hän kykene rakastamaan, sillä hän ei kykene rakastamaan itseään (ja hän ei kykene rakastamaan itseään, sillä hän ei ole saanut riittävästi rakkautta lapsuudessaan).  Kehä toistaa itseään eikä siitä ole ulospääsyä: ei kykene itse - muut eivät voi auttaa - ei kykene itse - muut eivät voi auttaa. Ja kehä synnyttää vihaa ja voimatonta raivoa jotka kääntyvät masennukseksi. Toipumiset ovat näennäisiä ja vain merkki kipukynnyksen kohoamisesta, sillä perusasetelmaa ei voi muuttaa.

Kerran hylätty ja hyljeksitty lapsi - aina samassa osassa, loppuun asti. Ei kykene ottamaan vastaan muuta kuin lisää hylkäyksiä, sillä on rakentanut itsensä hylätyksi tulemiseen. Arrrggg. Eihän tämä näin voi mennä, ei näin... muuttumattomasti. Kun mikään ei kumminkaan ole pysyvää ja muuttumatonta. Paitsi kirjoissa.