meni eilen hiukan harakoille (tai ei, harakoita ei näkynyt... jotain keltarintaisia pulleita pikkutirppoja hyppeli lintulaudalla).

Loppu kolmannes jakautui tasan taiteen ja yleispätevän elämänvilosovoinnin kanssa. Jälkimmäisen kohdalla päädyin itsestäänselvyyksiin: tulevaisuutta ei voi ennustaa tai hallita. (Mutku. Ähku. Mä niiiiin tahtoisin...) Edellinen johti Kaurismäen uusimpaan elokuvaan.

Elokuvassa Koistinen ei paljon puhu. Sen mitä puhuu, puhuu ristiriitaan kuvien kanssa. Kyllä minä rokata osaan. Vartijana oleminen on vain välivaihe. Perustan oman firman, saan varmaan työkavereita mukaan. Kimmakaverin kanssa käytiin elokuvissa.

Todellisuudessa Koistinen seisoo heinähangonsuorana katsomassa bändiä, joka rokkaa. Välivaihe on kestänyt kolmisen vuotta, eivätkä työkaverit huoli Koistista edes kaljalle kanssaan. Kimmakaveri taas on kohtalokas vamppi, joka styylaa Koistisen kanssa tasan niin kauan, että herra vartija ennättää paljastaa tarpeelliset turvakoodit.

Jestas mikä ääniraita. Käsittämätön. Kuin jokainen rasahdus ja kilahdus olisi viimeisen päälle mietitty (todennäköisesti onkin). Ukonilmasta tuli ikävä sateen ääntä - sitä ei ole kuullut lokakuun jälkeen. Rokkibändin jälkeen teki mieli kaivella jostain vanhat Melrosen kasetit (niitä ei taida enää olla, luulen että ne lensivät yhdessä muutamien muiden äänitaltiointien kanssa tavaroiden hautausmaalle viimeisimmässä muutossa).

Noin yleensäkin teki välillä mieli panna silmät kiinni, jotta voisi keskittyä vain kuulemaan. Mutta eihän sitä malttanut, kun silloin olisi voinut menettää jonkin loistavista kuvista. Vaikka vain sen, jossa Koistisen poikamiesboksin pöydällä on neljä rinkeliä, kahdet veitset ja haarukat ja maalatussa lasipullossa kaksi räikyvänpunaista neilikkaa.