polymeerilaboratorion parkkipaikan laidalla lymysi kettu. Ohuet pitkät jalat, pöyhkeä häntä, valkoinen hännänpää. Kettu.

Eilen aamulla sain huomenlahjan. Riipus, rukoilevat kädet, tyyneysrukous. Tyyni, minäkö - no, ajoittain.

Sunnuntaina aamulla kello soi seitsemän jälkeen. Kampaaja oli hyvä, antoi istua tuolissa silmät kiinni. Iskelmäradio soitti Köyhää laulajaa. Iltaan mennessä olin pukenut päälleni sen ensimmäisen omistamani iltapuvun, istunut pinkin skootterin kyydissä ja halannut käsittämättömän monta ihmistä. (Asioista perillä olemattomille  tiedoksi, että kammosin vielä kymmenen vuotta sitten sitä pientäkin halausta.) Kummitäti rutisti  melkein kumoon. Seisoimme pihalla,  pisaroi vettä, aurinko paistoi samaan aikaan, yksi nuori vieras taapersi kukkapenkkiin, kakku oli hyvää vaikka ei oikein voinut syödä, portaat matalat ja ystävällismieliset.

Näitä hetkiä taiotaan jossakin, nämä tuntuvat mahdottomilta vaikka ovat totta. Jostakin mahdottomuuksia pulpahtelee käsien ulottuville, riittää kun hipaisee niitä sormilla, siinä ne ovat, oikeasti.

Lauantaina aamulla ei kai ollut mitään. Illalla enemmän.

Perjantaina olisi saanut nukkua, jos olisi voinut nukkua. Premature marriage, totesi komeampi puolisko kun henkikirjoittaja aloitti toimituksen 7 minuuttia ennen sovittua aikaa.