että Vishnun unet loppuu toisin... Loppu oli taidokas, mutta minua ah niin raivostuttava. Muutama päähenkilö on repäisemäisillään itsensä johonkin uuteen, toisenlaiseen, vapaampaan ja kenties syvempään elämiseen, kunnes sitten niks naks palataankin takaperin sinne mistä lähdettiin ja vielä lähtöpisteen taakse.

Äh. Jonkun kanssa joskus olen pähkinyt sitä, meneekö elämä todella eteenpäin, onko kehittymistä olemassakaan. Muutoksia on, kyllä, mutta vievätkö ne muutokset kohti parempaa vai kohti huonompaa, vai ovatko ne pelkästään pyörimistä ja kierimistä samojen juttujen ympärillä. Tai että jossakin vaiheessa on elämisen lakipiste, jonka jälkeen on edessä erään biisin sanoja lainatakseni tasainen kelkkamäki hautaan.

Tuntuu siltä, että romaanin ihmiset hassasivat mahdollisuutensa, päätyivät takaisin alkupisteeseen. Ärinää murinaa... Toisaalta taas, en minä tiedä olisiko muunlainen loppu ollut luonteva. Se olisi muistuttanut liikaa siirappisia elokuvia, joita Intiassakin tehdään, nähtävästi ihan oman kaavan mukaan. Bollywood, sekö se sana on?

Herra Jalal, joka kovasti tieteellisin perustein etsii uskoa ja eräinä hetkinä luulee sen jo löytäneensäkin, putoaa lopussa ajatuksiin, joissa kaikki - myös tiede - alkaa vaikuttaa vain yhdeltä uskomusjärjestelmältä muiden rinnalla. Pitääpä siteerata:

Tabletti alkoi sulaa suussa, ja herra Jalal maistoi kielelle leviävän kitkeryyden. Eikö lääkkeessä viime kädessä ollutkin kysymys uskosta? Uskosta lääkärien oikeaan diagnoosiin, uskosta että reseptillä määrätty lääke tekee potilaan taas ehjäksi, uskosta että kielelle liukeneva tabletti parantaa eikä tapa. Kokonaiset sairaalatkin oli rakennettu uskon perustalle! Lattiat, jotka kannattelivat vuoteita, seinät jotka kannattelivat lattioita, tiilet ja rappaus ja sementti, joista seinät muodostuivat. Ja sängyillä istuivat potilaat, tarrasivat lakanoihin ja huopiin, värisivät kun lääkkeet virtasivat heidän elimistöönsä, ihmettelivät mitä tablettien oli tarkoitus parantaa.
        Manil Suri: Vishnun unet

Eli siis... jos romaanin ihmiset palaavat takaisin, astuvat omia jälkiään lähtöpisteeseen, ehkä he palaavat takaisin uskon puutteesta. Lähteminen ei tunnu mahdolliselta, ei sillä hetkellä, ei heille. Tai jos he joutuvat hetken yhdistymisen jälkeen taas vastakkaisiin leireihin, riitoihin ja toraan, niin tämä on se heille tuttu, heille uskottava vaihtoehto, tapa elää naapurustossa.