Jotkut väittävät, että elokuva olisi synkkä tai raskas. Höh. Tunnustan poistuneeni salista hilpeä virne naamalla.

Ehkä tämä on nyt sitä, että näen välillä komiikkaa omituisissa asioissa. Ja jos sopivasti etäännytetään, niin pintajuoni ja henkilöhahmot saavat olla miten groteskeja ja tuskaisia tahansa, minussa tempoilu herättää lähinnä hilpeyttä. Jos esimurrosikäinen tyttö pyytää pedofiilisedältä anteeksi sitä, että on yrittänyt edetä liian nopeasti tässä meidän suhteessa, niin minun päässäni nauru voittaa itkun. Kun näytetään jotakin, joka on niin traagista että sen olemassaolo on liki mahdotonta - ja sellaisena surkuhupaisaa -, niin alan hihitellä.

Huomasin hihitteleväni myös hallelujauskovaisille, vammaisbändille, abortinvastustajien mielenosoitukselle, erään lääkärin nimelle, voi-meillä-on-kaikilla-niin-mukavaa -perhevalokuville ja äidille, joka parkuu tyttärelleen olen ollut huono äiti mutta minä muutun jatkossa olen paljon parempi. Ja Aviva itse naurattaa, naurattaa se että Avivan ikä, ulkonäkö ja rotukin vaihtuvat, moneen otteeseen.

Silti Aviva on sama, hahmon idea säilyy, vaikka ulkoinen olemus muuttuu.

Yks kaks varoittamatta elokuvan kaunein kohtaus: Aviva kuljee viljapeltojen halki metsään ja joen rantaan, rannassa on pieni purtilo, johon hän nousee ja antaa virran kuljettaa paattia alajuoksulle. Huckleberry.

Elokuvassa loppu palautuu alkuun. Palindromi sekin. Pidin elokuvasta vaikken pidä siitä ajatuksesta, että ihminen säilyisi samana kohdusta hautaan. Se muistuttaa liikaa äitimuorin asennetta, jossa asioille tai itselleen ei mahda mitään. Niin että aina mää kans kaadun. Olisi hirveää, jos muutokset olisivat vain ja ainoastaan ulkoisia. Mitä mieltä missään on, jos kaikki palautuisi kumminkin samaan. Pyöritetään Sisyfoksen voimilla kivi vuoren huipulle, jotta se taas vierisi rinnettä alas. Ja ei kun uudestaan. Ja taas.