harvoja kirjailijoita isosti muutenkin kuin vain kirjoittamisensa kautta. Ne muutamat onnistuvat muutenkin kuin kirjojensa kautta pureutumaan ytimiin, sanomaan olennaisia asioita.

Yksi noista kirjailijoista on Pirkko Saisio, ja perjantaina olin kuuntelemassa Saisiota yleisoluennolla.

Haa, taas valaistui se, että tärkeintä on se, että puhuja on läsnä ja kuuleva. (Muunlaisesta aina välillä saa esimerkkejä - on niitä, joilla on täydelliset luentorungot ja jotka posottavat sen täydellisen luentorungon läpi katsellen jonnekin etäisyyteen, kuulijoiden päitten yli, ja sitten on niitä, jotka kohkaavat ja vouhkaavat, yrittävät siirtää oman tunnetilansa kuulijoihin halutessaan kaikkien innostuvan samalla lailla kuin itse on innostunut.)

Saisio ei yrittänyt yhtään mitään. Olipahan oma itsensä niin paljon kuin se moisessa tilanteessa on mahdollista.

Minulla on paha tapa ruveta hullun lailla kirjoittamaan muistiinpanoja - kas tässä teille kiltti opiskelija, näettekös miten paljon kirjoitan?!. Luentotilanne hämää niin, että kuvittelen kaiken sanotun ylimaallisen tärkeäksi ja sitä kautta välttämättömäksi muistiinkirjattavaksi.

Hyvän luennon merkki on se, etten kirjoita paljon mitään. Asiat ovat sillä tavalla selkeitä, että alan luottaa siihen että saattaisin jopa tajuta ja ymmärtää ne ilman hirmuista muistiinmerkitsemisvimmaa.

Muistiinpanoissani perjantailta lukee ensimmäisenä AUTENTTISUUS ja sen alla 'oma elämä suhteellistettuna naurupeilinä'. Seuraavaksi on luettelo muutamista draamakirjailijoista, joilla autenttisuusakseli toimii. Sitten lukee OMAEHTOISUUS, TUNNISTETTAVUUS (versus tyhjä fabulointi) ja RAJATTU AIHE (luottamus siihen, mikä on tarpeeksi).

Sama hiukan tolkullisemmaksi purettuna, ei Saision sanoilla vaan minun: kirjoittaja kirjoittaa parhaiten aiheista, joihin hänellä on jotakin henkilökohtaisia kärhiä. Toimiakseen teksti kumminkin vaatii, että henkilökohtaiseen puoleen on saanut etäisyyttä ja sitä pystyy katsomaan kuin jonkun muun ihmisen tarinana. Sen jonkun toisen tarinassa on kumminkin mukana henkilökohtainen, omaehtoinen, tunnistettava elementti, joka ankkuroi sinänsä keksityn tarinan todellisuuteen. Tyhjässä tarinoinnissa todellisuusankkuroita ei ole, tarinointi on vain loputonta 'jos tää menis tonne ja sanois tälle tota ja sit tää menis sinne ja...' -leikkiä. Monen ongelma on siinä, ettei uskalla rajata aihetta riittävästi, vaan yrittää tekstissä käsitellä kaikkea mahdollista mitä vain suinkin pitää tärkeänä ja käsittelyn arvoisena.

Sitten yksi lause melkein sanatarkkaan kirjoitettuna: Estän itse itseäni lähestymästä omaa aihettani, kun pelkään että aihe paljastuu liian pieneksi, mitättömäksi.

Sitten vielä sanapari TIEDOSTETTU TEEMA - TIEDOSTAMATON TEEMA. Kirjoittaja kuvittelee tietävänsä, mistä hän kirjoittaa. Hän voi huomata sen varsinaisen teeman vasta myöhemmin, esimerkiksi Saision Sorsastajan teema on yksioikoisesti tekovaiheessa ollut rasismi ja ennakkoluulot. Nyt teeman alta on noussut toinen teema: isättömyys (näytelmän päähenkilöt ovat kasvaneet ilman isää).

Sitten vielä toinen suora lainaus: Ihminen tuottaa parhaat tekstit, kun elämä on tylsää.

Sitten on se osuus, josta muistiinpanoissa ei lue mitään. Lopun keskusteluvaiheessa joku yleisöstä kysyi, käyttääkö Saisio kirjoittaessaan taustamateriaaleja, artikkeleita, kirjallisuutta tms. Saisio sanoi, ettei hän ainakaan tietoisesti haali materiaalia. Sen sijaan tiedostamatta hän työstää kaikkea kuulemaansa ja on muutaman kerran vahingossa varastanut oppilaaltaan. Viimeksi hän oli soittanut Anna Krogerukselle kertoakseen, että Annan kirjoittama kohtaus on nyt päätynyt Pirkko Saision näytelmään. Kuuleman mukaan Outi Nyytäjä on sanonut, että kyllä varastaa saa, mutta kun varastaa, kannattaa katsoa että varastaa Stockmannilta eikä Anttilasta.