Seuraavaksi jotakin aivan muuta.

Tuo toinen kaksijalkainen eilen ihmetteli, onko minusta tullut nopea. Sanoin, että olen helposti mukaanvedettävä.

Ei minua ole tarvinnut edes kovasti vetää.

Olen silti kummasti tilanteessa, jonka olen kuvitellut ihan täysin mahdottomaksi (tässä vaiheessa saivartelija huomauttaa, ettei mikään kuviteltu voi olla täysin mahdotonta - mahdotonta on vain kuvittelematon, tyhjä).

Tässä mahdottomassa tilanteessa istuin aamulla maistraatissa sen toisen kaksijalkaisen kanssa jättämässä paperia avioliiton esteiden tutkinnasta ja iltapäivällä töissä joutohetkinä surffasin katsastamassa sormuskuvia.

Siis minunhan ei pitänyt muuttaa edes yhteen kenenkään kassa. Eikä ollut tarkoitus virallistaa suhdetta mitenkään. Eikä varsinkaan ollut aikomusta mennä naimisiin. Eikä etenkään ainakaan järjestää mitään kotikahvitusta isompaa.

Nyt pitäisi kaiken järjen mukaan kehittää kauhea ahdistus, mutta minkäs teet kun ei ahdista. (No, kyllä tämä vielä lakkaa helpottamasta.)

Sentään emme ole liittyneet kirkkoon tai ottamassa yhteistä sukunimeä. Jokin raja tässäkin touhussa, vaikka kieltämättä mietin juuri iltapuvun hankkimista ja sitä, tarvitsisiko sitä ihan kampaajalle mennä [huom: kampaajalla käyminen on sen verran isoa inhotusta herättävää, että olen onnistuneesti kasvattanut lettiä taas melkein vuoden verran.]

Ihmeellistä tämä elämä.