tähän löysää jorinaa siitä, miten juuri luin Pikku Prinssin uusiksi Valpurin taannoisen huomautuksen innoittamana. Valpuri blogilla olikin kiusallinen sormiharjoitus.

Äh. Saan suorituspaineita harjoituksista. Tuossa taannoin (jo monta kuukautta sitten) notkuin erään kirjoittamiseen perehtyneen tahon kurssintapaisella ja huomasin meneväni ihan lukkoon, kun tarvitsisi tehdä tehtävä tehtäväntekemisen ja harjoittelun vuoksi. Taitaa tekeminen käpristyä itsellä siihen, että pitäisi muille osoittaa, miten osaava on. Vähemmästäkin tulee JUMI (ja jumeja, herra paratkoon, on tässä ollut... koko syssyn... ja vieläkin).


Torni oli pöydällä, lautasista ja laseista ja haarukoista koottu, nipin napin yhdessä pysyvä. Mies lisäsi päällimmäiseksi vielä yhden teemukin.
 - Se romahtaa kohta.
 - Vois muuten tiskata.
Nainen otti sen viidennen tummanruskean teemukin käteensä, saman mies hetkeä aiemmin oli asetellut pinon päälimmäiseksi, ja heitti sen tiskialtaaseen. Ruskeat mukit hajosivat kolisten yksi kerrallaan. Tuli hiljaista.

Aurinko paistoi, tie oli soraa, matka taittui hitaasti. Ylämäessä kuulin, miten poljin oikean jalan alla rasahteli.
- Hiljennä, mä en jaksa tätä mäkeä.
- Polje polje, kohta ollaan  perillä.
Käännyin ympäri, laskettelin alamäkeen tukka tuulessa hulmuten,  enkä polkenut yhtään. Mäen juurella käännyin katsomaan eikä hänestä näkynyt kuin suttuinen hahmo etäällä. Vilkutin.

Huhhuh.  Ja nyt nukkumaan... Aamuvuoro odottaa.