Luke-tavoista poiketen kirjoitin tämän postauksen eilen illalla tässä tilapäisasunnossa. Tavoista poiketen tämä ei sisällä kirjalistauksia tai arkiasioista raportointia. Teki mieleni kirjoittaa jotakin Nonon uudesta teemasta, siis ruumiinkuvasta, mutta henkilökohtaisemmin kuin Nonossa tekisin.

En ole niin kuin kaikki muut. Tai minun ja ruumiini suhde ei ole sellainen kuin se keskimäärin noin yleensä ihmisillä on. Toisaalta, mistäpä minä tiedän, millainen suhde muilla ihmisillä on ruumiiseensa. Kuvittelen tietäväni, tietysti.

Taidan olla uhkaavasti lähestymässä keski-ikää. Noin keskimäärin tavallisesti ihmiset vanhemmiten lihovat. Olen ollut se lihava lapsi ja teini ja aikuinenkin. Edelleenkään en tunne itseäni normaalipainoiseksi, vaan kuvittelen että lihava minä näkyy minussa niin kuin varjo joka seuraa kantapäillä. Suurin osa muistoistani on lihavan minän ajalta, ja tämä nykyinen olemus (joka on ollut olemassa sentään jo useamman vuoden) tuntuu tilapäisvaiheelta. Joinain päivinä ja viikkoina tunnen itseni suunnilleen kolmekymmentä kiloa painavammaksi kuin vaa’an mukaan olen (Tai mistä minä tiedän, jos vaikka lihonkin ne kilot yhdessä yössä - en omista vaakaa, jolla voisi näitä tuntemuksia todentaa). En tiedä, milloin sisäinen mielikuva itsestä päivittyy nykyhetkeen – vai päivittyykö lainkaan.

Ihmisten reaktiot muuttuneeseen ruumiiseeni ovat aika mielenkiintoisia. Parhaimmat – siis pahimmat – kommentit ovat tulleet äidin suusta. Hän pitää minua rintamakarkurina (äiti itse on vanhemmiten käynyt melkoisen painavaksi). Ensin äiti puuskahteli: ”Ainahan sä olet ollut pulska”, sitten tulivat epäilyt anoreksiasta ja keltataudista, hännänhuippuna puhe yleisestä riutumisesta. Samaan aikaan äiti muistaa ihastella erästä tuttavaani, joka nyt on lihonut laihasta ehkä pikkuisen pyyleväksi. Toista äärilaitaa ovat ne huomautukset, joissa kevenemistäni on pidetty suuren luokan sankaruutena ja kyselty, mitä tehodieettiä oikein noudatan. (Vastaus: en mitään. Yritän opetella syömään silloin kun on oikeasti nälkä ja lopettamaan sitten kun olen kylläinen. Jostain syystä elämän ensimmäiset 30 vuotta menivät aika lailla oppimatta tuota läksyä.)

On ollut aika raivostuttavaa huomata, ettei ’kaikki’ ole muuttunut painon muuttumisen mukana. Ennen laitoin kömpelyyteni ylipainon syyksi, mutta laihtuneena en ole yhtään sen notkeampi tai parempi tasapainoltani, hyvä koordinaatiokyky olisi kai pitänyt oppia leikki-iässä (kun olin se pullero, joka ei päässyt kiipeilytelineillä alkua pitemmälle ja putosi tasapainopuomilta heti alas). Sosiaalisesta kömpelyydestäkin olen syyttänyt painoa, mutta ihan yhtä hanakasti laihtuneena vetäydyn ja tunnen itseni ulkopuoliseksi.

Siis laihtuminen ei tehnyt minusta sosiaalisesti itsevarmaa menestyjää. Laihtuminen ei ole edes estänyt masennuksen ja ahdistusta  laukeamasta heikompina ja voimakkaampina jaksoina. (Tässä kohden lähetän terveisiä eräälle työterveyshoitajalle, joka vuosia sitten yritti ratkaista masennustani neuvomalla: Jospas laihduttaisit tuon ylipainon pois ja menisit ulos nauttimaan luonnosta.) Minä olen edelleen se sama minä kuin olin, minua vain on painossa vähemmän kuin ennen. Sitä paitsi olen hölmösti laskostunut ja roikkuva tietyistä kohdin tietyissä asennoissa, vaikka olenkin sulattanut kilojani hitaasti ja hartaudella.

Kilahdan, jos henkiset ominaisuudet niputetaan yhteen fyysisen ulkomuodon kanssa tai mielentiloihin tarjotaan ratkaisuksi Painonvartijoita tai postimyynnin rasvanpoistokapseleita. Ei ilon ja onnen kokemuksiin tarvita keskimittaista keskipainoista ruumista, vaikka moista ideologiaa ihmisille syötetään.  Hermostun jo pelkästä sanasta laihdutusKUURI, sillä se sisältää ajatuksen hetkellisestä projektista, jonka jälkeen palataan takaisin samaan kuin ennenkin (ja myöhemmin aloitetaan taas uusi KUURI). Aivan kuin oma ruumis olisi vihamielinen villieläin, joka ajoittain laitetaan kuriin ja nuhteeseen.

Varmaankin kokemukseni minusta ja muiden suhtautumisesta minuun on erilainen kuin sen keskikokoisen ihmisen kokemus. Ehkä keskikokoisen keskipainoisen ihmisen ei erityisemmin tarvitse kiinnittää ruumiiseensa huomiota eikä kukaan muukaan kiinnitä siihen huomiota, jollei tilanne sitä vaadi. Minä taas muistan kuinka terkkari näytti painokäyriä: Tässä menee se ”normaali”, sinun painosi on tuolla noin ylhäällä, niin ylhäällä että olet ollut viime vuonna ruudukosta ulkona ja taas ihan äärilaidalla. Muistan kun seisoin voimistelutunnilla jonossa, tein sen jo ennalta epätoivoisen juoksun hevoselle ja jäin seisomaan hevosen eteen käsillä sitä nojaten,  muita - niitä kevyempiä - autettiin yli, minua ei kai olisi saanut liikkeelle kuin trukilla. Muistan että joskus kymmenkesäisenä muun pulleuden lisäksi tulivat rinnat - eikä kenelläkään muulla ollut niitä, vielä, ne herättivät taas lisää noloa huomiota, painuin kasaan niiden kanssa ja inhosin niitä syvästi..Vähemmästäkin sitä oppii häpeämään ruumistaan ja tuntemaan itsensä poikkeavaksi, sopimattomaksi, vääräksi. Hidasta on tie ulos. Omia muistojaan ei voi laihduttaa.