viimeinen novelli oli häkellyttävä. Siinä on taustansa, moraalinen kysymys: jos miljoonien pysyvän onnen perustana olisi se ehto, että yksi kadotettu viettäisi piinattua elämää, voisivatko 'onneen' valitut nauttia onnestaan?

Omelas on novellin onnela, paikka jossa kauneus ja harmonia vallitsee. Hankala alkuasetelma ja "ongelma on se, että saivartelijat ja viisastelijat ovat saaneet meidät omaksumaan sellaisen pahan tavan, että pidämme onnea jotenkin typeränä. Vain tuska on älyllistä, vain paha kiinnostavaa. Täten taiteilijat pettävät itseään: he kieltäytyvät hyväksymästä sitä, että paha on arkipäiväistä ja tuska kauhean ikävystyttävää. Tulta vastaan on taisteltava tulella. Jos se tekee kipeää, tee se uudestaan. Mutta jos ylistää epätoivoa, tuomisee samalla ilon, jos käyttää väkivaltaa menettää kosketuksen kaikkeen muuhun."

Lintukoto on kuvitelmaa, Omelas lopulta valhetta. Erään Omelasin kauniin talon kellarissa on lukittu ikkunaton huone, johon on teljetty lapsi. Omelasilaiset käyvät katsomassa uhriaan oviaukosta, ovella olevat ihmiset eivät sano mitään mutta lapsi, joka ei aina ole asunut työkaluvajassa ja voi muistaa auringon valon ja äitinsä äänen, puhuu joskus: "Minä olen kiltti", se sanoo. "Päästäkää minut pois. Minä olen kiltti jo!"

Suurin osa omelaslaisista hyväksyy lapsen, hyväksyy että lapsen on vain oltava siellä, kellarissa, uhrina. "Juuri tuon lapsen olemassaolo, ja se, että he sen tietävät, tekee mahdolliseksi heidän arkkitehtuurinsa jalouden, heidän musiikkinsa suuruuden ja heidän tieteensä syvällisyyden." Mutta aina välillä joku päättää lähteä Omelasista. "He kulkevat eteenpäin. He lähtevät Omelasista, he kulkevat pimeyteen, eivätkä he palaa takaisin."