Eilen palattiin maalta. Väsyttävä reissu (tai sitten poden töitten
aiheuttaman jännityksen laukeamista), päätä särkee ja nenä vuotaa. Eikä
minulla mitään, miehellä on oikea käsi turvoksissa ja purtuna, päässä
ampiaispistoja. Autosta taas on tuulilasi säröillä.
Pieniä
suvantokohtia lukuun ottamatta oli jatkuva kissastressi. Nuo meidän
katit eivät suostuneet käyttäytymään ihmisten mielen mukaan. Toiseksi
nuorimmalle iski jokin psykoottinen kohtaus (? voiko eläimellä olla
psykoosi, riittääkö sen mielessä tilaa?). Ensin se kyhjötti liki
vuorokauden sisällä sängyn alla, eikä näyttäytynyt meille tai käynyt
syömässä. Yöllä heräsin huussiin ja Urho (se kissa) oli hereillä myös:
halusi kovin hanakasti pihamaalle. Päästin sen ulos (ei minunkaan pääni
paljon pelannut).
Kissaa ei sitten näkynyt puoleentoista
vuorokauteen. Vilahdukselta se näyttäytyi tähystämässä kiviaidan
päällä, mutta painui piiloon aina kun ihminen yritti tulla lähelle. Se
suhtautui meihin kuin vihollisiin.
Maanantaina olimme sen verran
hepulissa miehen kanssa, että päätimme jahdata Urhon esiin. ("Eihän se
ole syönytkään mitään! Mitä jos se kököttää piilossa lähtöpäivään asti
ja vielä kauemminkin?") Jäljet johtivat samaiseen kiviaitaan.
Kiviaidassa oli kissanmentävä onkalo, sisuksista ei erottanut kuin
pelkkää mustaa. Mies ruuvasi auton sisäpeilin irti ja varmisti
peili-lamppu -yhdistelmällä: Urho kökki luolassa.
Seuraavaksi
tuli houkuttelun vuoro. Munakuppiin kissanmössöä, kuppi onkaloon ja
odotusta. Ei mitään. Sitten sidottiin jonkun kissan tappama hiiri
kengännauhaan ja vedettiin sitä onkalon suulla. Ei vieläkään mitään.
Suunniteltiin veden kaatoa onkaloon tai kivien siirtelyä onkalon päältä.
Kivien
siirtely toteutettiin. Seisoin passissa onkalolla, kun Urho syöksyi
esiin. Se on paksu puolitoistavuotias laiskiainen kotioloissa, mutta
liikkui silloin kuin salama. En ehtinyt reagoida mitenkään.
Urho
ehti piiloutua vajan alle, ja siellä se kökki seuraavat tunnit.
Iltapuolella kyllästyimme ja aloimme hätyyttää sitä liikkeelle (taas
sama yritelmä, mies hätyytti ja minä koitin ottaa koppia). Ja taas
kissa porhalsi karkuun.
Seurasi epäjärjestelmällistä singahtelua
kissan perässä. Lopulta Urho hölmöyksissään juoksi vajan
päätyhuoneeseen. Siinä sivussa vajan räystäällä pesivät ampiaiset
hermostuivat ja hyökkivät kimppuun. Mies meni kopittamaan Urhoa ja Urho
käyttäytyi kuin sitä olisi tapettu: se iski hampaat miehen käteen ja
heittäytyi vajan ovea päin. Seisoin ulkona, ujutin miehelle työhanskat
oven yläpienan välistä sen jälkeen kun Urho oli ensimmäistä kertaa
purrut. Se puri hanskojen läpi vielä lisää.
Kuljetuskopassa
(matka vajasta mökkiin) kissa oli ylirauhallinen. Sisällä se meni taas
sängyn alle ja kyhjötti siellä eiliseen lähtöön asti.
Alkuperäinen
ajatelma oli startata alkuiltapäivällä kaupunkiin. Lähtöpäivän aamuna
meillä oli kaksi kissaa teillä tietymättömillä.Vieterin olin päästänyt
ulos aamukuudelta, ja yleensä se tulee muutaman tunnin päästä syömään.
Tällä kertaa ei tullut. Tällä kertaa kuulin iltapäivällä huussin
likeisestä pöpeliköstä kissan naukua. Tarkemmalla tarkastelulla siellä
huusi Vieteri. Se nökötti matalan jätepuukasan päällä ja huusi. Kun se
näki minut, se kiipesi olkapäälleni ja takertui villatakkiin kiinni,
aloitti hirmuisen kehräyskiehnäyksen, eikä hellittänyt ennen kuin
oltiin mökin ovella.
Vanhaherra kolli oli se viimeinen
piiloutuja. Mies keksi iltapuolella viiden maissa kävellä
vadelmapuskien läpi. Kissa kökötti siellä hyvin tyytyväisenä.
Seuraavaksi
mies yritti kiinnittää sitä auton sisäpeiliä paikoilleen. Seuraus:
tuulilasi säröillä (eli aiemmin paikattu särö otti ja piirusti
harottavan tähtipiirroksen keskelle lasia). Kellokin oli jo liki
seitsemän illalla - se siitä alkuiltapäivästä.
Tarkoitus oli mökkiretkeillä vielä toistekin tämän loman aikana. Ensimmäinen kerta otti aika koville.
keskiviikko, 6. elokuu 2008
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.